Vastauksia ja peikkoja

Kellon näyttäessä 4.45 lämpömittari sojotti itsevarmana kohti lukemaa 8.

Se ei ole paljoa se, varsinkaan jos jostakin selittämättömästä syystä olet lähtenyt liikkeelle shortseissa ja sandaaleissa. 

Osasin kyllä odottaa aamun olevan ankea, mutta sepä olikin vielä enemmän. Olotila kellon soidessa oli sekoitus silkkaa epäuskoa ja syvää toivottomuutta, varsinkin viidennen aamun kohdalla. Ajatus kulki juuri sen verran, että osasin kirota uravalintani moneen kertaan ja lappoa termosmukiin niin väkevät sumpit, että sillä heräisivät jo hengettömiksi voipuneetkin. 

Ensimmäiset aamuvuoroviikon jälkeiset vapaahetket vietin melkoisessa horteessa ja vikisin kuin talviunille kaipaava otus, jota ei kuitenkaan unille laskettu. 

Kirjoittaminen tuntui mahdottomalta ponnistukselta, joten en edes yrittänyt. Hiivuin vain kuin kaksitahti Kebnekaisella ja sakkasin peiton alle hyvissä ajoin klo 20. 

Alkukesällä sain Otavalta viestin, joka nosti itsetuntoani kuin kuuma ilma palloa. Kettu oli päässyt toiselle kierrokselle, johon ilmeisesti harvalla on asiaa. Lopullinen vastaus luvattiin syksyllä, kun useampi kustannustoimittaja olisi tekstini lukenut. Syksy saapui tänään. 

”Kaupunkiketun ja loukkaantuneen variksen tarina, ystävystyminen ja niiden seikkailu aarniometsän siimeksessä, eläinryhmien valtapelin keskellä on sujuvasti kirjoitettu, sympaattinen, sadunomainen. Kuvaat hauskasti ja lämpimän vivahteikkaasti eri eläimiä, niistä tulee persoonia. Tarinan kuljetus, sen punainen lanka on uskottava ja toimiva.

Mietimme kuitenkin seuraavia asioita: tekstin kohderyhmälle (joksi arvioimme lapset 8+) teksti on liiankin pitkä ja runsas, hyvin runsaasti kuvaileva, verkkainenkin. Juonen eteneminen jää tämän runsaan kuvailun ja viivähtämisten alle. Siksi päädyimme tällä kertaa sanomaan ei.”

Otavan ensimmäisen kirjeen myötä itsetunnon mukana turposi myös innostuksen paisuvaiskudos, joka kohotti odotukset ja toiveet huippuunsa. Näin Ketun kirjaston hyllyillä, luomani eläinhahmot animaation sankareina, itseni kirjoittamassa jatko-osaa ja dominoimassa Viita-akatemian vuosikurssia. Mahalankku koskee eniten, kun on oikeasti ensin kuvitellut hallitsevansa täydellisen laskeutumisen. 

Monesti vastaukset luovat vain lisää kysymyksiä. Yksi suurimmista tällä hetkellä lieneekin, mitäs nyt, kun vanha peikko alitajunnan syvistä taskuista palasi juuri voimansa keränneenä ja kuiskutti että minähän sanoin. 

Kirjoittamiseen käyttämäni vuosi ei johtanut lopulta mihinkään. En ole kirjoittajakoulussa, en yhtään lähempänä alan tuntemattomiksi jääneitä työpaikkoja. Blogia kirjoittelen lähinnä itselleni, se muka pitää sanavaraston letkeänä. 

Olet lähtöruudussa taas, peikko jatkaa, juurillasi tehtaanpiipun tupruissa. Epäonnistuit.

Vapaapäivät ovat vähissä ja ainakin aamuvuoroviikolla ajatus niin raukeata suttua, etten saanut edes lyhyttä blogia rakenneltua. Miten voisin kirjoittaa mitään suurempaa? 

Olo on jotenkin ontto, kaiverrettu tyhjäksi kaikesta, jonka luokse tai lähelle luulin jo päässeeni, enkä oikein tiedä mitä nyt tekisin. Yövuoro alkaa muutaman tunnin kuluttua, joten ehkä vastaukseni on selkeä. Hetki unen yritystä, töitä ja sitten vain riittävä määrä toistoa, kunnes yksi vapaapäivä sunnuntaina koittaa.

Tällä hetkellä peikko on pahan kerran voitolla, eikä salli minun kuvitella itseäni tekemässä mitään muuta. 

Rinkulat ja matot

Pehmeällä laskulla kahden iltavuoron läpi ja sitten jo viikonlopun vapauteen miettimään, että mitä juuri tapahtui. 

Ensimmäiset kaksi päivää uutta työtä nyt takana ja ajatus on tällä hetkellä sekaisempi kuin ratikkatyömaiden soseuttama Tampereen tieverkosto. Opetteluaikaa työnantaja on järjestänyt kuukauden verran, mutta tietysti hölmönä yritin hallita kaiken heti ensimmäisenä päivänä ja kavahdin kun en hallinnutkaan. 

Tulta päin, käski Daenerys. Samaa kaavaa toteutettiin töissä, jossa uutta tulokasta neuvottiin vain tarttumaan työhön. Varmasti toimiva menetelmä oppimisen kannalta, vaikka en edes tiennyt mikä työni on.

Jotakin rinkuloita siinä laitteessa keikkui, toisen vempaiden kuljettaessa paikalle pehmeää lakumattoa. Tietyssä pisteessä rinkulat ja matto sitten kohtaavat ja tarkoitus tietysti olisi, että parinmuodostus sujuu toivotulla tavalla ja tuottavasti. Tuosta kohtaamispisteestä huolehdin minä. Valvon, että parittelu on riidaton ja jälkeläiset haluttuja. 

En vain oikein osannut tarttua, kun en tiennyt mistä kohdasta kouraista. Haroin tyhjää kuin airoton veneilijä ja kyllähän sellainen rimpuilu huomataan kaukaa mantereelta. Sainkin kehotuksen vain toimia rohkeammin, siis enemmän toimintaa ja vähemmän ajattelua. Olin ilmeisesti yliajatellut koko homman ja jännitin liikaa sitä missä draamaa ei oikeasti ole. 

Toisaalta, helppohan se on arvostella, kun työ on jo tuttua ja koneiden nipukat ja liipasimet kuin omia luomia. Siinä ne istuvat missä aina ennenkin ja kohoumat tuntuvat vaikka silmät suljettuina.  

Seuraavat kuusi aamua herätyskello keskeyttää uneni klo 4.30. Liian hyvään liian pitkään tottuneena kokemus lienee taas shokkimainen. Kaikeksi onneksi työni ei olekaan asiakaspalvelua, sillä tuohon aikaan yöstä peiton alta noukittu nukkuja saa luvan kanssa olla äreä. 

Kirjoitushommat ovat nyt jääneet ikävästi taka-alalle, kun sanojen latomisen sijaan energiani kuluu ihan oikeaan tekemiseen. En olisikaan maineeni veroinen etukäteisstressari, jos en jo kauhistelisi tulevia aikatauluja. 

Kirjoittamisesta en luovu, en enää. Jotenkin aikaa on siis järjestettävä myös Jussille, johon haluaisin nyt vihdoinkin paneutua kunnolla.

Onko nuppi riittävän vireä aikaisten aamuherätysten jälkeen? Riittävätkö aamun tunnit ennen iltavuoroja hitaalle kirjoittajalle? Yövuorojen aikana en usko kykeneväni älyä vaativiin toimintoihin. 

Raivostuttavin hetki lienee juuri tämä, kun ei vielä tiedä miten kaikki lähtee rullaamaan ja tässä lajissahan minä olen mestari, ennakkoon murehtimisessa. Haluaisin tietysti, että narut pysyvät tiukasti omissa sormissani, mutta nyt nyörejä roikkuu edessäni aivan liikaa enkä tiedä mistä nyppiä. Lopputulema voi olla matto tai lapanen, enkä minä itsekään vielä tiedä mikä sieltä lopulta kutoutuu. 

Lorotusohjeet

Lopeta, neuvoi sisko, ja minä lopetin. En surkuttele syksyä etukäteen, aurinko tuntuu vielä iholla. Joka vuosi koulujen alkaessa vain käyn läpi tämän surkeiden tuntemusten likapyykin, joka onneksi nopeasti myös huuhtoutuu pois. 

Ehkä tunne sai alkunsa muutama vuosi sitten, kun kolmen vuoden ajan hain turhaan töitä enkä lukuisista yrityksistä huolimatta kelvannut edes rappusiivoojan työpaikkahaastatteluun asti. Kesällä seuranani oli perhe, kunnes syksyllä jäin yksin ja katselin kaikessa hiljaisuudessa päivänvalon hiipuvan viikko viikolta. 

Suru puseroon ja sappisaippuaa hihansuihin, sillä tämä syksy on erilainen. Onnistunut työnhakuprosessini oli lopulta niin nopea, etten vieläkään ymmärrä. Voin tietysti viskoa Viita-akatemiaa kävyillä, mutta samalla yksi jättimäinen huolenaihe on poissa, nimittäin rahahuolet. Ainakin hetkeksi, sillä aluksi tarjolla on vain määräaikaisia sopimuksia. 

Tänään kävin terkkarilla. Työhöntulotarkastusta varten sain tietysti ohjeet olla syömättä ja kusematta, jotta tarvittavat näytteet saadaan luotettavasti imaistua erilaisiin säilytysratkaisuihin. Ongelmaksi vain meinasi muodostua virtsanäytteenoton viivästys, joka tietysti tuntui pinkeäntäydessä rakossa kipeänterhakkana aistimuksena. 

Kaikeksi hauskuudeksi työterveyslääkäri päätti vielä ennen vessakäyntiä testata kuuloni. Uhkasin kyllä merkata korvakopin nahkasisustuksen omakseni tuoreella urealla jos en pian pääse oloani helpottamaan. Armoa ei ilmeisesti kuitenkaan lääkärimaailmassa tunneta, joten painelin testin läpi nopean rytmikkäästi. 

Olen pienestä pitäen vierastanut noita äänieristettyjä koppeja, joissa aina alkaa yskittää, haukotuttaa tai muuten vain kuplia juurikin sillä hetkellä kun ei saisi. Sormi liipasimella tähtäsin tärykalvoni kohti päästäisen astmakohtauksesta syntyvää pihahdusta, joka vaivihkaa käväisi kuulokkeissa aina silloin kun minun ehdottomasti piti nielaista. Muistankin joskus kersana painaneeni nappia aina vähän myös varmuuden vuoksi, jotta saisin mahdollisimman hyvät korvatulokset. 

Tulokseni oli onneksi odotetunlainen, olen hyvä kuuntelija. 

Infraäänien jälkeen sain vihdoin hämmentävän tarkat ohjeet lorotukseen. Sain itse valita vetolaatikosta mieleiseni astian, valitsin silmämääräisesti isoimman. Ennen pisuaarin janoista kitaa piti vielä tyhjentää taskut sekä riisua vyö ja sormus. Siinä vaiheessa olin tietysti valmis luopumaan vaikka kokonaisesta lymfaattisesta järjestelmästä, joten heitin suosiolla rojut syrjään sandaaleita myöten ja siirryin vessan puolelle. 

Sääntöjen mukaan vessassa ei saa olla yksin, joten ovi oli jätettävä auki. Vitsailin hätäisesti jotakin lääkärin mahdollisesta taipumuksesta tirkistelyyn. Ehkä huumorini refleksivasara iski kohteestaan ohi tai sitten tohtori oli jo asemissa saranan takana. Vastaukseksi sain nimittäin pelkkää syvää hiljaisuutta. 

Sovittelin kuppia eteeni kusitanssin heiluttaessa jalkoja kuin raivotautisten lambadakurssilla ja yritin epätoivoisesti rytmittää näytemukin samaan nelitahtiin. Puoli kuppia vain on mahdottomuus kun kärsä on täynnä, joten labra sai hieman läikytysvaraa. Eipä lekuri siitä valittanut, vaan lirutti nesteen pienempiin putkiloihin ja kehui että vankka näyte. Ensimmäinen kerta, kun siitäkin kehutaan. 

Huomenna sitten soppariin nimet. Vielä en tiedä aloitanko ilta- vai yövuorolla, mutta eipä sillä väliä. Hyvä tästä nimittäin tulee, oikein hyvä.  

Kahden kuukauden ikuisuus

Ikuisellakin on elinkaari. Alku on kesäkuun ensimmäisinä päivinä, loppu tänään. 

Lasten viimeaikainen painajainen on käymässä toteen, kun koulu alkaa huomenna. Tyttö totesikin, että kesä on sitten ohi. Lohdutin, että ei kesä vielä loppunut, loma vain päättyi. Lohdutin tai valehtelin, sama asia. 

Muistan kyllä hyvin, tuon ikuiselta tuntuvan kesäloman. Kesäkuun alussa kaikki oli mahdollista, eikä tuolle kaikelle näkynyt loppua. Päiviä tuntui riittävän tuhlattavaksi asti ja jos mietti tulevaa, sielläkin oli vielä kesä. Ehkä lapsena katse on lyhyempi, eikä se millään yltänyt syksyyn saakka. 

Aikuisena vain ihmettelen, kuinka lyhyt ikuisuus onkaan. Juurihan me odotimme kesän tuuheutta, valitsimme kokkopuut ja saunoimme keskiyön ohuessa valossa. Juttelimme läpi lyhyen hämärän, nukahdimme vasta uuden päivän noustessa.  

Olen nähnyt syksyn, haistanut sen viilenneessä yössä. Yritin paeta sitä tuttuihin maisemiin ja kesäisiin rutiineihin. Mutta se löysi minut ja mato-onkeni, painautui öisenä kosteutena nurmelle ja tiivistyi raskaaksi sumuksi kaislikkoiseen lahteen. 

Huomaamatta se tuli. Pimeyden turvin ja pilviseksi yöksi naamioituneena. Minun olisi pitänyt huomata se kynttilöistä, kuinka ilman niitä en nähnyt enää pelikorttejani, tai taskulamppujen tarpeesta, kun tuttu polku saunalle olikin pimeä. Minun olisi pitänyt huomata se hiljenneistä linnuista, puista jotka vain huojuivat hiljaisina, metsästä joka oli muuttunut mustaksi muuriksi. 

Ensi viikko näyttää lämpötilojen suhteen hienolta. Jotenkin vain tuntuu, että jatkoajalla mennään. Yksikin väärästä suunnasta henkivä ilmojen virtaus niin jäämeri nostattaa kanan iholleni ja päättää tämän helteisen kesän, jonka helteet eivät koskaan tulleet. 

Ilmeisesti katson kesää edelleen lapsen silmin, enkä suostu näkemään sen loppua. Ongelmana ei ole kuitenkaan lyhyt katse, päinvastoin näen liiankin pitkälle. Näen jo kaiken kuihtuvan, vihreiden lehtien kuivuvan keltaisiksi ja murtuvan pelkästä kosketuksesta. Näen itseni mököttämässä mustan illan viileydessä ja muistelemassa sitä muutamaa kuukautta joka joskus oli ikuisuus. 

Jospa olenkin väärässä. En minä syksyä nähnyt, ei sitä voi tuulesta haistaa. Erehdyin, niin sen täytyy olla. Ei valo vielä ole väistymässä, linnutkin vain lepäävät. Se on vain loma joka loppui. 

Ei kesä vielä tässä ollut, eihän? 

          

Aistiva tatti

Juhlakalun rentous oli ihailtavaa. 40 vuotias sankari ei tunnustanut kärsivänsä mistään satunnaista kutinaa eksoottisemmalta. Ei siis kihtiä tai oireyhtymiä, joihin Hydrocortison ei kykene. Täysin ilman huolestuneita ajatuksia ei kuitenkaan selvitty, kun totesimme seuraavan etapin olevan sitten 50 vuotta. 

Rantasauna ja Karjala toimivat kyllä pehmentiminä, mutta yleinen ajatus samaan ikään ehtineiden keskuudessa lieni, että mitä on tapahtunut ja missä vaiheessa ja olinko edes koko prosessissa mukana. 

Oma kuluneisuus ei välttämättä vielä näy, mutta tuntuu kuitin paksuudessa patjakaupassa. Hyvään patjaan on nimittäin panostettava ja rahalla saa ruhonsa syvään uneen pidemmäksi aikaa. Nuorempana sitä nukahti vaikka kesken kuperkeikan ja heräsi aamulla samasta irvokkaasta asennosta nivelet ja nikamat edelleen täydessä rasvassa. 

Nykyään vieraspatjat ovat kuin peltitehtaan ylijäämävarastosta noudettuja kidutuslevyjä, joiden ohuen kalvon alta tuntuvat maan muhkurat ja keskiselänteet. Kylkiin sattuu ja lonkkia vihloo kuin laminoituina, eikä makkaramainen keho taivu riittävän moneen hyvään asentoon yön aikana. Yhtään jos luikahdat nukkuasentojen ihannekäyrältä sivuun tai kuorsaat vain puoliselkää, niin loppupäivä menee kenossa ja kämmenet selkää silittäen. 

Yöksi silti jäin, ja hyvä niin. Liian harvoin tuo koko porukka saadaan samaan kesäyöhön, eikä se yksi yö riittävän pitkä taaskaan ollut. Puhuimme, nauroimme ja ihmettelimme sitä kaikkea pientä ja suurta, jonka kieputuksessa meistä on tullut me. 

Onnistunut työhaastattelu poiki pääsyn kakkoskierrokselle, joka käytiin tiistaina. Päätin etukäteen olla asiaa jännittämättä, mutta toisin kävi.

Jännitys leimahti vatsanpohjalle kuin hohkakivi ja säteili suolenmutkasta sormenkärkiin, nilkitsi neuronit ja alkeellisti aatokset. 

Hermostuneisuus painoi päässä kuin jokin ylipääsemätön möykky, jonka ohi eivät ajatukset mahtuneet eivätkä sanat päässeet muodostumaan kaksitavuisia kehittyneemmiksi. 

Ajatuksen tahmatessa jämähti lopulta koko tytisevä mies. Jostakin syystä lamaannuin paikoilleni kuin jonkinlainen aistiva tatti. Olin sumeasti tietoinen omasta ympäristöstäni, mutta kun motoriset toimintoni vaipuivat mantelirouskun asteelle, toivoin vain kenkää joka talloisi pois. 

Jotakin omituista kuitenkin tapahtui, kun pääsin vihdoin kättelyvaiheeseen. Onnistuin jälleen tärkeässä kädenpuristuksessa ja vapauduin kuin luostarilupauksen vannonut munkki Kärsinin öljytyissä käsissä.

Vastailin kysymyksiin itseluottamuksella, johon en ole tottunut. Kerroin itsestäni rehellisesti ja siitä huolimatta onnistuin näyttämään pätevältä. Yhdessä vaiheessa jopa johdin itse keskustelua eteenpäin.

Lopputulema oli selvä, työt alkavat heti ensi viikolla. Uusi kolmivuorotyöni on katkeamatonta sorttia. 

Pian nähdään olenko minä. 

Kärsin mielessäni

Matkailuhimossani törmäsin juttuun Tallinnasta, jossa naiset todella välittävät miestensä hyvinvoinnista. Vanhat kädentaidot ovat korvanneet Tupperin muovisten kurkunsäilytyskuppien esittelytilaisuudet, kun peniksenhierontakurssien suosio sykkii komeana. 

Nuori nainen nimeltään Epp Kärsin toimi aikaisemmin tavallisena hierojana, mutta jostakin syystä päätti keskittyä vain yhteen elimeen. Ei siinä mitään, erikoistuvathan ne lääkäritkin ja musikantit, joilla on kuitenkin kokonainen rivi erilaisia pillejä ja tööttäimiä mietittävänään.

Pohdinkin vain sitä ajatusprosessia, jonka Kärsin kävi avatessaan Põltsamaan viinikellarista noutamansa marjaisan tuliaisen ja istahtaessaan uuteen Nora-nojatuoliinsa mittailemaan vaihtoehtojaan.

Jotain muuta varmaankin teki mieli, eikä aina niitä jumiin humahtaneita hartioita tai pohjepäivän kaatamia bodareita. Hierottavia osasia ihmisessä riittää, mutta olisiko joku paikka, josta onnistuneen suorituksen näkisi välittömästi?

Olen epäilevä luonne. En usko mihinkään mitä en näe tai itse koe, mutta en voi kieltää, ettenkö olisi tippaakaan kiinnostunut Kärsinin koulutuksesta valmistuneiden osaamisesta. 

Mutta miten monella tavalla kukon voi höyhentää? Eikö jokainen teinipoika ole jo alan mestari? Onko olemassa jokin täysin uusi ulottuvuus, johon vain harva nainen on tutustunut ja jonka vielä harvempi mies on kokenut? 

Mikäli trendi koskaan saapuu Suomeen sen alkuperäinen ja jalo ajatus varmaankin halpuutetaan piloille. Sieltä ostetaan mistä halvimmalla saa, vaikka laatu tässäkin tapauksessa tarkoittaisi sitä, että tartutaan ankkaa kaulasta ja kiskotaan siitä väkisin joutsen.  

Huomenna sitten kaverin syntymisen muistojuhlaan. 40 vuotta. Varmasti musertava luku mielelle ja vaikea nivelille. Ryhti lysähtää ja mykyt täyttävät selän. Radiossa Jaajon tilalle käännellään merisää ja erilaiset kuunnelmat. Apteekin kanta-asiakkuudesta on oikeasti rahallista hyötyä. 

Varaudun kuitenkin siihen, että sankari onnistuu peittämään pakokauhunsa ja  nappihenkselinsä. Tämän sattuessa vältän liian epämukavia ikävitsejä enkä kysele mahdollisesta solurappeumasta. Syön vain kakkuni kuten muutkin vieraat, vaahto poskissa ja mansikat juhlapaidalla, ja Kärsin mielessäni. 

Haastattelussa

Osuin täsmällisesti miestä kouraan. 

Tiukensin otteeni juuri oikeasta kohdasta ja puristin sopivalla voimakkuudella, sallien riittävän verenkierron molempien osapuolten sormille, mutta myös välttäen löysien luiden neitimäisen nahistelun. Täydellinen kättely siis, kädellisten kummallinen rituaali. 

Katsoin vastapuolta silmiin tomerasti, mutta ilman suurta kiihkoa tai hullupupillia. Esittelin itseni omalla nimelläni ja vältin varpaita vaanivan kynnyksen. Viime hetkellä tarkistamani paita oli osunut päälleni niskalappu selän päälle, sepalus oli kiinni ja vehkeet vetoketjun suojaisalla puolella. 

Ilmeisesti onnistumisenkin on tultava joskus ja eilen se tuli juuri oikealla hetkellä.  

Haastattelijalle liki tunnin mittainen tilaisuus oli varmasti vain yksi päivä toisten likistyksessä. Jälleen yksi epätoivoinen naama, joka yrittää sanoa juuri ne sopivat asiat ja kehuu itseään naulaamisen mestariksi, vaikka vasara olisi vielä kaupan muoveissa ja itse rakennettu leikkimökki kiero kuin skolioosipotilas. 

Minulle yllättävä kutsu työhaastatteluun olikin jo paljon enemmän. Sopivia paikkoja kaltaiselleni talentittomalle multitalentille ilmestyy nimittäin harvakseltaan, joten rennon mielen säilyttäminen ainoan mahdollisuuden ilmaantuessa oli hankalaa. 

Miksi meidän pitäisi palkata juuri sinut?

Mitkä ovat huonot puolesi?

Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?

Mitä harrastat?

Kerro itsestäsi ihan avoimesti. 

Jossakin vaiheessa vastaukseni noudattivat Napakympille ominaista kaavaa, jossa kehuin olevani huumorintajuinen ja mukava, ahkera ja tunnollinen. Tykkään luonnosta ja eläimistä. Pidän mansikoista, mutta inhoan sieniä. Ne maistuvat tuoreenakin kuluneelle ja natisevat, tulevat lupaa kysymättä varpaiden väliin. 

Katselen mielelläni kuuta ja tähtiä ja ihmettelen niiden ikää ja etäisyyksiä sekä kuinka kaikki sai alkunsa, kunnes lopulta tajuan olevani vain henkäys ajan historiassa, jonka mittasuhteisiin liian köykäinen ajatukseni ei ylety, ja vaihdan yksinkertaisempiin aiheisiin.

    

Harrastan lukemista ja kalastusta. Inhoan kepeitä tilaisuuksia, jotka muodustuvat vakaviksi, kun yhtäkkiä pitäisi keskustella kuten aikuiset tasapaksulla, melkein särkyvällä äänellä ja omistaa vahva mielipide aselakipykälistä tai keinovalosta, joten yleensä sohin keskustelun virtaan siihen täysin sopimattomia kommentteja ja nautin kierossa mielessäni aiheuttamastani hämmennyksestä. Vaarana tosin on leimautua tyhmäksi, mutta ehkä on myöhäistä murehtia sitä. 

Osaan matkia kanan ääntelyä ja pyöräytellä kieleni päälle pikkuruisia sylkykuplia ja lennättää ne tuulten vietäviksi. En ole erityisen vahva, mutta korvaan sen yhdistämällä hitauden ja laiskuuden yhdeksi, pistävän näsäviisaaksi paketiksi, joka saattaa ajoittain luulla olevansa hauska, mutta on vain ärsyttävä. Minulla on vain yksi ystävä, joka todella tuntee minut, mutta silti kutsuu vapaaehtoisesti kotiinsa. 

Muita erityistaitoja minulla ei ole, mutta voisinhan vaikka opetella jonkun. Kolmella pallolla osaan jongleerailla, vaikuttaisiko mahdollisuuksiini jos heittäisin sekaan vielä hedelmän tai muuta pyöreää?

Alan kokemusta minulla ei ole, mutta olen selvästikin etsimänne mies.  

Saattaa tietysti olla, että vaivani ennenaikaisista ilahtumisista ulottuu nykyään myös työmaailmaan ja veivaan ajatuksiani aivan turhaan. Haastattelu sujui kuitenkin mielestäni hyvin, enkä voi olla miettimättä jo tulevaa. 

Paluu tehdastyöhön ja kolmivuoroon olisi juurikin sitä mitä lähdin karkuun, kun halusin katsoa olisiko minusta muuhunkin kuin trukkeiluun ja tunkkaisiin halleihin. Samalla saisin jättää hyvästit Viita-akatemialle, jos siis sattuisin pääsemään sinnekään sisään.  

Ehkä on kuitenkin tullut sen aika. Kettu on valmis ja odottaa syksyä ja omaa kohtaloaan, eikä se ole tällä hetkillä omissa käsissäni. Minulla on vain tuhti nippu laskuja, jotka kehottavat palaamaan tehtaaseen, auto joka tykkää että sillä ajetaan sekä ratsastustunneista haaveileva tyttö. 

Ehkä olen haaveillut jo riittävästi ja on aika kuunnella toisten toiveita.  Toivottavasti saan tytön taas hevosten tykö.