Kellon näyttäessä 4.45 lämpömittari sojotti itsevarmana kohti lukemaa 8.
Se ei ole paljoa se, varsinkaan jos jostakin selittämättömästä syystä olet lähtenyt liikkeelle shortseissa ja sandaaleissa.
Osasin kyllä odottaa aamun olevan ankea, mutta sepä olikin vielä enemmän. Olotila kellon soidessa oli sekoitus silkkaa epäuskoa ja syvää toivottomuutta, varsinkin viidennen aamun kohdalla. Ajatus kulki juuri sen verran, että osasin kirota uravalintani moneen kertaan ja lappoa termosmukiin niin väkevät sumpit, että sillä heräisivät jo hengettömiksi voipuneetkin.
Ensimmäiset aamuvuoroviikon jälkeiset vapaahetket vietin melkoisessa horteessa ja vikisin kuin talviunille kaipaava otus, jota ei kuitenkaan unille laskettu.
Kirjoittaminen tuntui mahdottomalta ponnistukselta, joten en edes yrittänyt. Hiivuin vain kuin kaksitahti Kebnekaisella ja sakkasin peiton alle hyvissä ajoin klo 20.
Alkukesällä sain Otavalta viestin, joka nosti itsetuntoani kuin kuuma ilma palloa. Kettu oli päässyt toiselle kierrokselle, johon ilmeisesti harvalla on asiaa. Lopullinen vastaus luvattiin syksyllä, kun useampi kustannustoimittaja olisi tekstini lukenut. Syksy saapui tänään.
”Kaupunkiketun ja loukkaantuneen variksen tarina, ystävystyminen ja niiden seikkailu aarniometsän siimeksessä, eläinryhmien valtapelin keskellä on sujuvasti kirjoitettu, sympaattinen, sadunomainen. Kuvaat hauskasti ja lämpimän vivahteikkaasti eri eläimiä, niistä tulee persoonia. Tarinan kuljetus, sen punainen lanka on uskottava ja toimiva.
Mietimme kuitenkin seuraavia asioita: tekstin kohderyhmälle (joksi arvioimme lapset 8+) teksti on liiankin pitkä ja runsas, hyvin runsaasti kuvaileva, verkkainenkin. Juonen eteneminen jää tämän runsaan kuvailun ja viivähtämisten alle. Siksi päädyimme tällä kertaa sanomaan ei.”
Otavan ensimmäisen kirjeen myötä itsetunnon mukana turposi myös innostuksen paisuvaiskudos, joka kohotti odotukset ja toiveet huippuunsa. Näin Ketun kirjaston hyllyillä, luomani eläinhahmot animaation sankareina, itseni kirjoittamassa jatko-osaa ja dominoimassa Viita-akatemian vuosikurssia. Mahalankku koskee eniten, kun on oikeasti ensin kuvitellut hallitsevansa täydellisen laskeutumisen.
Monesti vastaukset luovat vain lisää kysymyksiä. Yksi suurimmista tällä hetkellä lieneekin, mitäs nyt, kun vanha peikko alitajunnan syvistä taskuista palasi juuri voimansa keränneenä ja kuiskutti että minähän sanoin.
Kirjoittamiseen käyttämäni vuosi ei johtanut lopulta mihinkään. En ole kirjoittajakoulussa, en yhtään lähempänä alan tuntemattomiksi jääneitä työpaikkoja. Blogia kirjoittelen lähinnä itselleni, se muka pitää sanavaraston letkeänä.
Olet lähtöruudussa taas, peikko jatkaa, juurillasi tehtaanpiipun tupruissa. Epäonnistuit.
Vapaapäivät ovat vähissä ja ainakin aamuvuoroviikolla ajatus niin raukeata suttua, etten saanut edes lyhyttä blogia rakenneltua. Miten voisin kirjoittaa mitään suurempaa?
Olo on jotenkin ontto, kaiverrettu tyhjäksi kaikesta, jonka luokse tai lähelle luulin jo päässeeni, enkä oikein tiedä mitä nyt tekisin. Yövuoro alkaa muutaman tunnin kuluttua, joten ehkä vastaukseni on selkeä. Hetki unen yritystä, töitä ja sitten vain riittävä määrä toistoa, kunnes yksi vapaapäivä sunnuntaina koittaa.
Tällä hetkellä peikko on pahan kerran voitolla, eikä salli minun kuvitella itseäni tekemässä mitään muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti