Pehmeällä laskulla kahden iltavuoron läpi ja sitten jo viikonlopun vapauteen miettimään, että mitä juuri tapahtui.
Ensimmäiset kaksi päivää uutta työtä nyt takana ja ajatus on tällä hetkellä sekaisempi kuin ratikkatyömaiden soseuttama Tampereen tieverkosto. Opetteluaikaa työnantaja on järjestänyt kuukauden verran, mutta tietysti hölmönä yritin hallita kaiken heti ensimmäisenä päivänä ja kavahdin kun en hallinnutkaan.
Tulta päin, käski Daenerys. Samaa kaavaa toteutettiin töissä, jossa uutta tulokasta neuvottiin vain tarttumaan työhön. Varmasti toimiva menetelmä oppimisen kannalta, vaikka en edes tiennyt mikä työni on.
Jotakin rinkuloita siinä laitteessa keikkui, toisen vempaiden kuljettaessa paikalle pehmeää lakumattoa. Tietyssä pisteessä rinkulat ja matto sitten kohtaavat ja tarkoitus tietysti olisi, että parinmuodostus sujuu toivotulla tavalla ja tuottavasti. Tuosta kohtaamispisteestä huolehdin minä. Valvon, että parittelu on riidaton ja jälkeläiset haluttuja.
En vain oikein osannut tarttua, kun en tiennyt mistä kohdasta kouraista. Haroin tyhjää kuin airoton veneilijä ja kyllähän sellainen rimpuilu huomataan kaukaa mantereelta. Sainkin kehotuksen vain toimia rohkeammin, siis enemmän toimintaa ja vähemmän ajattelua. Olin ilmeisesti yliajatellut koko homman ja jännitin liikaa sitä missä draamaa ei oikeasti ole.
Toisaalta, helppohan se on arvostella, kun työ on jo tuttua ja koneiden nipukat ja liipasimet kuin omia luomia. Siinä ne istuvat missä aina ennenkin ja kohoumat tuntuvat vaikka silmät suljettuina.
Seuraavat kuusi aamua herätyskello keskeyttää uneni klo 4.30. Liian hyvään liian pitkään tottuneena kokemus lienee taas shokkimainen. Kaikeksi onneksi työni ei olekaan asiakaspalvelua, sillä tuohon aikaan yöstä peiton alta noukittu nukkuja saa luvan kanssa olla äreä.
Kirjoitushommat ovat nyt jääneet ikävästi taka-alalle, kun sanojen latomisen sijaan energiani kuluu ihan oikeaan tekemiseen. En olisikaan maineeni veroinen etukäteisstressari, jos en jo kauhistelisi tulevia aikatauluja.
Kirjoittamisesta en luovu, en enää. Jotenkin aikaa on siis järjestettävä myös Jussille, johon haluaisin nyt vihdoinkin paneutua kunnolla.
Onko nuppi riittävän vireä aikaisten aamuherätysten jälkeen? Riittävätkö aamun tunnit ennen iltavuoroja hitaalle kirjoittajalle? Yövuorojen aikana en usko kykeneväni älyä vaativiin toimintoihin.
Raivostuttavin hetki lienee juuri tämä, kun ei vielä tiedä miten kaikki lähtee rullaamaan ja tässä lajissahan minä olen mestari, ennakkoon murehtimisessa. Haluaisin tietysti, että narut pysyvät tiukasti omissa sormissani, mutta nyt nyörejä roikkuu edessäni aivan liikaa enkä tiedä mistä nyppiä. Lopputulema voi olla matto tai lapanen, enkä minä itsekään vielä tiedä mikä sieltä lopulta kutoutuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti