Juhlakalun rentous oli ihailtavaa. 40 vuotias sankari ei tunnustanut kärsivänsä mistään satunnaista kutinaa eksoottisemmalta. Ei siis kihtiä tai oireyhtymiä, joihin Hydrocortison ei kykene. Täysin ilman huolestuneita ajatuksia ei kuitenkaan selvitty, kun totesimme seuraavan etapin olevan sitten 50 vuotta.
Rantasauna ja Karjala toimivat kyllä pehmentiminä, mutta yleinen ajatus samaan ikään ehtineiden keskuudessa lieni, että mitä on tapahtunut ja missä vaiheessa ja olinko edes koko prosessissa mukana.
Oma kuluneisuus ei välttämättä vielä näy, mutta tuntuu kuitin paksuudessa patjakaupassa. Hyvään patjaan on nimittäin panostettava ja rahalla saa ruhonsa syvään uneen pidemmäksi aikaa. Nuorempana sitä nukahti vaikka kesken kuperkeikan ja heräsi aamulla samasta irvokkaasta asennosta nivelet ja nikamat edelleen täydessä rasvassa.
Nykyään vieraspatjat ovat kuin peltitehtaan ylijäämävarastosta noudettuja kidutuslevyjä, joiden ohuen kalvon alta tuntuvat maan muhkurat ja keskiselänteet. Kylkiin sattuu ja lonkkia vihloo kuin laminoituina, eikä makkaramainen keho taivu riittävän moneen hyvään asentoon yön aikana. Yhtään jos luikahdat nukkuasentojen ihannekäyrältä sivuun tai kuorsaat vain puoliselkää, niin loppupäivä menee kenossa ja kämmenet selkää silittäen.
Yöksi silti jäin, ja hyvä niin. Liian harvoin tuo koko porukka saadaan samaan kesäyöhön, eikä se yksi yö riittävän pitkä taaskaan ollut. Puhuimme, nauroimme ja ihmettelimme sitä kaikkea pientä ja suurta, jonka kieputuksessa meistä on tullut me.
Onnistunut työhaastattelu poiki pääsyn kakkoskierrokselle, joka käytiin tiistaina. Päätin etukäteen olla asiaa jännittämättä, mutta toisin kävi.
Jännitys leimahti vatsanpohjalle kuin hohkakivi ja säteili suolenmutkasta sormenkärkiin, nilkitsi neuronit ja alkeellisti aatokset.
Hermostuneisuus painoi päässä kuin jokin ylipääsemätön möykky, jonka ohi eivät ajatukset mahtuneet eivätkä sanat päässeet muodostumaan kaksitavuisia kehittyneemmiksi.
Ajatuksen tahmatessa jämähti lopulta koko tytisevä mies. Jostakin syystä lamaannuin paikoilleni kuin jonkinlainen aistiva tatti. Olin sumeasti tietoinen omasta ympäristöstäni, mutta kun motoriset toimintoni vaipuivat mantelirouskun asteelle, toivoin vain kenkää joka talloisi pois.
Jotakin omituista kuitenkin tapahtui, kun pääsin vihdoin kättelyvaiheeseen. Onnistuin jälleen tärkeässä kädenpuristuksessa ja vapauduin kuin luostarilupauksen vannonut munkki Kärsinin öljytyissä käsissä.
Vastailin kysymyksiin itseluottamuksella, johon en ole tottunut. Kerroin itsestäni rehellisesti ja siitä huolimatta onnistuin näyttämään pätevältä. Yhdessä vaiheessa jopa johdin itse keskustelua eteenpäin.
Lopputulema oli selvä, työt alkavat heti ensi viikolla. Uusi kolmivuorotyöni on katkeamatonta sorttia.
Pian nähdään olenko minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti