Haastattelussa

Osuin täsmällisesti miestä kouraan. 

Tiukensin otteeni juuri oikeasta kohdasta ja puristin sopivalla voimakkuudella, sallien riittävän verenkierron molempien osapuolten sormille, mutta myös välttäen löysien luiden neitimäisen nahistelun. Täydellinen kättely siis, kädellisten kummallinen rituaali. 

Katsoin vastapuolta silmiin tomerasti, mutta ilman suurta kiihkoa tai hullupupillia. Esittelin itseni omalla nimelläni ja vältin varpaita vaanivan kynnyksen. Viime hetkellä tarkistamani paita oli osunut päälleni niskalappu selän päälle, sepalus oli kiinni ja vehkeet vetoketjun suojaisalla puolella. 

Ilmeisesti onnistumisenkin on tultava joskus ja eilen se tuli juuri oikealla hetkellä.  

Haastattelijalle liki tunnin mittainen tilaisuus oli varmasti vain yksi päivä toisten likistyksessä. Jälleen yksi epätoivoinen naama, joka yrittää sanoa juuri ne sopivat asiat ja kehuu itseään naulaamisen mestariksi, vaikka vasara olisi vielä kaupan muoveissa ja itse rakennettu leikkimökki kiero kuin skolioosipotilas. 

Minulle yllättävä kutsu työhaastatteluun olikin jo paljon enemmän. Sopivia paikkoja kaltaiselleni talentittomalle multitalentille ilmestyy nimittäin harvakseltaan, joten rennon mielen säilyttäminen ainoan mahdollisuuden ilmaantuessa oli hankalaa. 

Miksi meidän pitäisi palkata juuri sinut?

Mitkä ovat huonot puolesi?

Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?

Mitä harrastat?

Kerro itsestäsi ihan avoimesti. 

Jossakin vaiheessa vastaukseni noudattivat Napakympille ominaista kaavaa, jossa kehuin olevani huumorintajuinen ja mukava, ahkera ja tunnollinen. Tykkään luonnosta ja eläimistä. Pidän mansikoista, mutta inhoan sieniä. Ne maistuvat tuoreenakin kuluneelle ja natisevat, tulevat lupaa kysymättä varpaiden väliin. 

Katselen mielelläni kuuta ja tähtiä ja ihmettelen niiden ikää ja etäisyyksiä sekä kuinka kaikki sai alkunsa, kunnes lopulta tajuan olevani vain henkäys ajan historiassa, jonka mittasuhteisiin liian köykäinen ajatukseni ei ylety, ja vaihdan yksinkertaisempiin aiheisiin.

    

Harrastan lukemista ja kalastusta. Inhoan kepeitä tilaisuuksia, jotka muodustuvat vakaviksi, kun yhtäkkiä pitäisi keskustella kuten aikuiset tasapaksulla, melkein särkyvällä äänellä ja omistaa vahva mielipide aselakipykälistä tai keinovalosta, joten yleensä sohin keskustelun virtaan siihen täysin sopimattomia kommentteja ja nautin kierossa mielessäni aiheuttamastani hämmennyksestä. Vaarana tosin on leimautua tyhmäksi, mutta ehkä on myöhäistä murehtia sitä. 

Osaan matkia kanan ääntelyä ja pyöräytellä kieleni päälle pikkuruisia sylkykuplia ja lennättää ne tuulten vietäviksi. En ole erityisen vahva, mutta korvaan sen yhdistämällä hitauden ja laiskuuden yhdeksi, pistävän näsäviisaaksi paketiksi, joka saattaa ajoittain luulla olevansa hauska, mutta on vain ärsyttävä. Minulla on vain yksi ystävä, joka todella tuntee minut, mutta silti kutsuu vapaaehtoisesti kotiinsa. 

Muita erityistaitoja minulla ei ole, mutta voisinhan vaikka opetella jonkun. Kolmella pallolla osaan jongleerailla, vaikuttaisiko mahdollisuuksiini jos heittäisin sekaan vielä hedelmän tai muuta pyöreää?

Alan kokemusta minulla ei ole, mutta olen selvästikin etsimänne mies.  

Saattaa tietysti olla, että vaivani ennenaikaisista ilahtumisista ulottuu nykyään myös työmaailmaan ja veivaan ajatuksiani aivan turhaan. Haastattelu sujui kuitenkin mielestäni hyvin, enkä voi olla miettimättä jo tulevaa. 

Paluu tehdastyöhön ja kolmivuoroon olisi juurikin sitä mitä lähdin karkuun, kun halusin katsoa olisiko minusta muuhunkin kuin trukkeiluun ja tunkkaisiin halleihin. Samalla saisin jättää hyvästit Viita-akatemialle, jos siis sattuisin pääsemään sinnekään sisään.  

Ehkä on kuitenkin tullut sen aika. Kettu on valmis ja odottaa syksyä ja omaa kohtaloaan, eikä se ole tällä hetkillä omissa käsissäni. Minulla on vain tuhti nippu laskuja, jotka kehottavat palaamaan tehtaaseen, auto joka tykkää että sillä ajetaan sekä ratsastustunneista haaveileva tyttö. 

Ehkä olen haaveillut jo riittävästi ja on aika kuunnella toisten toiveita.  Toivottavasti saan tytön taas hevosten tykö.