torstai 19. maaliskuuta 2020

Pariton



Kuvittelin pariutuvani iäksi. Niinkuin joutsenet tai kaivajaliskot. 20 vuotta on toki pitkä aika olla naimisissa, mutta jäi silti hieman vajaaksi tavoitteesta. 
Onnistuimme siinä kuitenkin hyvin, jos viimeiset vuodet pyyhitään puhtaaksi. No, ainakin omasta mielestäni. Kaksi jo melkein aikuista, fiksua lasta siitä syntyi, ja muistoja ihminen täyteen.

Olen viimeksi ollut siis sinkku 20 vuotta sitten, yksin en ole asunut koskaan aikaisemmin. Mitä tässä nyt sitten oikein pitäisi tehdä? En minä tätä osaa, eikä tällaista ole päässyt harjoittelemaankaan.
Erosta on kohta vuosi. Onko se yleisesti hyväksyttyjen sinkkunormien mukaan riittävä aika olla yksin ja odottaa? Odottaa mitä? Tai ketä? Kuka tänne tulisi, peltojen yli olemaan? Onko olemassa joku virallinen aikamääre, jonka jälkeen on soveliasta huomata vastakkaisen sukupuolen kaartuva uuma? 

Päätin aluksi seurata asiassa vaistoani, niinhän ne sorsatkin tekevät. Ilman ajatusta nousevat maasta ja tuntuvat siitä huolimatta löytävän perille. Ongelmia aiheutti kuitenkin sorsia laajemmaksi osoittautunut ajatusmaailma. Olenhan tottunut miettimään asiat halki ja selviksi, mutta tämän kanssa olen liian hämilläni. Myös mielialat vaihtelevat edelleen syvästä masennuksesta läikähteleviin ilon hetkiin, kunnes muistan taas olevani yksin ja ikävä nirhaa päivistä ilon. 

Olen aina ollut se kiltti ja kohtelias mies, joka avaa ovet naisille ja katsoo keskusteltaessa silmiin, vaikka nännit puhkoisivat paitapuseroa. Mutta pärjääkö liialla kiltteydellä sinkkumaailmassa? Muistini mukaan röyhkeät, terska edellä tuikkivat narsistit onnistuivat huomattavasti paremmin naisasioissa jo lukiossa ja poistuivat juhlista kourat täynnä hameenaluslihaa, kun minä seisoin edelleen hattu kourassa oven raossa. Hyvää panoa teille. 
Pitääkö minun siis muuttua joksikin muuksi kuin mitä olen tottunut olemaan? Hakata nahkaan tribaali ja pohkeeseen liekki? Muuntautua väkisin tosimieheksi, joka ottaa kysymättä omansa, kyntää yössä ja naisessa kuin aura, heittää napakupit ja kuivaa loput hiuksiin?
En minä halua yhden yön juttuja. Vai haluanko? En minä sellainen ole. Vai olenko? Helvetti sentään. 

Juttelin viikko sitten ammattiauttajan kanssa ihan muista asioista. Ajauduimme kuitenkin puhumaan myös erostani, jonka johdosta minulle suositeltiin erilaisia miesryhmiä, joissa pääsee vaihtamaan ajatuksia ja partavesisuosituksia. Olen kuitenkin aina ollut erittäin huono ryhmäkeskustelija, joten ajatus on liian vieras.
Mitä siellä sitten edes puhuttaisiin? Ei minulla ole mitään sanottavaa laakereista tai moniurahihnoista. Enkä minä oikeastaan miehiä haluaisi nähdäkään, hyvä kun itseäni siedän. Naisen haluaisin. Ihan juttuseuraksi, ystäväksi. Jos edes postilaatikolla nähtäisiin, metrin päästä moikkaisin. Saisin sitten vielä joskus mennä nukkumaan hymy huulillani ja peitto toiveikkaasti tötteröllä, herätä keskellä yötä, ajaa toisen luokse ja jäädä ovella sanattomaksi. Ehkä vielä joskus, seuraavassa elämässä. Säälittävää, tiedän. 

Miten tämä siis toimii? Ketä saan katsoa ja minne? Saanko puhua tuntemattomille vai luulevatko ne heti, että vain kamppaan ja keihästän kiimassani farkkujen läpi? Saako aviossa oleville vitsailla, vai onko se muiden mielestä sopimatonta flirttailua? Miten pärjään minihamekaudella, kun lanteet nykivät jo paljaan reiden nähdessäni? Onko se aistittavissa, että tylsän keskustelun sijaan haluaisin vain taivuttaa naisen hellään otteeseeni ja vinguttaa kuin kottaraista? 

Tiedän jotakin avaruudesta, muistan maat ja mantereet, mutta en tiedä mikä itse olen. Aion kuitenkin ottaa siitä selvän

keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Janne vaan




Osallistuin tapahtumaan, jossa ”työntekijät ja työnantajat kohtaavat”. Paikalla oli kuulemani mukaan useita teollisuuspuolen työnantajia, joilla on juuri nyt halu ja tarmo palkata kaltaiseni moniosaajaksi liukunut yhden taidon ihme. Riensin siis paikalle esittäytymään, tumput täynnä ylisanoja luonteeni notkeudesta. 

Tapahtuman kestoksi oli merkitty kaksi tuntia. Mainiota! Yleensä ihmiset saavat minusta tarpeekseen kuudessa minuutissa, joten aika riittäisi merkittävänkin vaikutuksen tekemiseen. 

Etukäteen ajattelin, että pahin pelkoni, ja ainoa esteeni suoralle rekrytoinnille, olisivat vain kokeneemmat osallistujat. Nuo rehvakkaalla kilpailuvietillä ja taskujyrsimillä varustautuneet koneistajat. Kunnioitusta kokemuksellaan ja rasvahaalareillaan herättävät vanhat mestarit, jotka syntyivät Kuusvooninkisen kiviseen nurkkaan pyllistämällä, valuivat sitten pelkkänä litkuna lattialla sylinterit mielessään. Prässäsivät tutit ruosteessa kaveriporukassa, jossa James Finlayson oli Janne vaan. En minä sellaista kokemusta vastaan voisi kilpailla. 

Auditorioon istahti kaksi kourallista kuulijoita, joista yksi osoitti sorvissa kiertyneen mielensä puppua äimistelemällä tilaisuuden vetäjälle puhelimessaan jumittavaa tekstiviestiä. Kun vielä toinen ylijyrisi jotakin sähköpostiosoitteiden poikkeuksellisen isoista alkukirjaimista, tunsin mahdollisuuksieni kasvavan. 

Paskapuhetta, kihahtaisi ministeri Li. Homma kutistui kuin hankeen työntyneellä. Työnantajapuolelta paikalle oli sipsutellut kaksi vuokratyöfirman sanansaattajaa, joista ensimmäinen puhui jonkinlaisesta putkitusammattilaisen suunnitteluprojektista Turussa ja sairaanhoitajan pestistä Porvoossa, toinen veti perusmuotoisen infosetin omasta firmastaan. Esittelyvideon ääniä ei saatu kuulumaan, joten koko kahden tunnin paletti pyöriteltiin kasaan 40 minuutissa. Siitä sitten vain Punjabin kautta kotiin valmistautumaan seuraavan päivän tapaamiseen koutsini kanssa, jolla oli huolestuttavia uutisia.