Osallistuin tapahtumaan, jossa ”työntekijät ja työnantajat kohtaavat”. Paikalla oli kuulemani mukaan useita teollisuuspuolen työnantajia, joilla on juuri nyt halu ja tarmo palkata kaltaiseni moniosaajaksi liukunut yhden taidon ihme. Riensin siis paikalle esittäytymään, tumput täynnä ylisanoja luonteeni notkeudesta.
Tapahtuman kestoksi oli merkitty kaksi tuntia. Mainiota! Yleensä ihmiset saavat minusta tarpeekseen kuudessa minuutissa, joten aika riittäisi merkittävänkin vaikutuksen tekemiseen.
Etukäteen ajattelin, että pahin pelkoni, ja ainoa esteeni suoralle rekrytoinnille, olisivat vain kokeneemmat osallistujat. Nuo rehvakkaalla kilpailuvietillä ja taskujyrsimillä varustautuneet koneistajat. Kunnioitusta kokemuksellaan ja rasvahaalareillaan herättävät vanhat mestarit, jotka syntyivät Kuusvooninkisen kiviseen nurkkaan pyllistämällä, valuivat sitten pelkkänä litkuna lattialla sylinterit mielessään. Prässäsivät tutit ruosteessa kaveriporukassa, jossa James Finlayson oli Janne vaan. En minä sellaista kokemusta vastaan voisi kilpailla.
Auditorioon istahti kaksi kourallista kuulijoita, joista yksi osoitti sorvissa kiertyneen mielensä puppua äimistelemällä tilaisuuden vetäjälle puhelimessaan jumittavaa tekstiviestiä. Kun vielä toinen ylijyrisi jotakin sähköpostiosoitteiden poikkeuksellisen isoista alkukirjaimista, tunsin mahdollisuuksieni kasvavan.
Paskapuhetta, kihahtaisi ministeri Li. Homma kutistui kuin hankeen työntyneellä. Työnantajapuolelta paikalle oli sipsutellut kaksi vuokratyöfirman sanansaattajaa, joista ensimmäinen puhui jonkinlaisesta putkitusammattilaisen suunnitteluprojektista Turussa ja sairaanhoitajan pestistä Porvoossa, toinen veti perusmuotoisen infosetin omasta firmastaan. Esittelyvideon ääniä ei saatu kuulumaan, joten koko kahden tunnin paletti pyöriteltiin kasaan 40 minuutissa. Siitä sitten vain Punjabin kautta kotiin valmistautumaan seuraavan päivän tapaamiseen koutsini kanssa, jolla oli huolestuttavia uutisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti