torstai 25. elokuuta 2016

Palautetta

Siellä se nyt on levännyt kohta kolme viikkoa, Lempäälässä. Kilon motti paperia, sivujen marginaalit sinisenään korjausmerkinnöistä. Perinteinen ja sadistinen punakynä oli kuulema hukassa.
Sininenkin korjauskynä suttaa armotta, siskon kanssa käyty puhelinkeskustelu vahvistaa omat epäilykseni ja varoitukseni kirjan alusta: "Alku seilaa laadullisesti. Välillä teksti soljuu hyvinkin eteenpäin, mutta pian taas väkinäisen oloisesti. Lauserakenteet ovat liian yksipuolisia ja alkavat häiritsevän usein subjektilla".
En tiedä uskallanko hakea nipun takaisin kotiin, kun testikierros on ohi.

Tavoiteltuun ikäryhmään passelisti haarukoituva kummityttö oli omalla lukukierroksellaan armollisempi ja kommentit olivat rohkaisevia. Tekstiä kehuttiin hauskaksi ja muistaakseni jännäksi. Eräs kirjan hahmoista muodostui tytön suosikiksi ja saakin jatkossa isompaa roolia.

Tärkeintä minulle olikin tässä vaiheessa yleistuntuma, koska tuohon kilon paperinippuun mahtuu todellakin vain keskeneräinen ja korjaamaton puolikas kirjaa. Yritin kalastella kommenteista vihiä suuremmista asioista. Onko juoni yleensäkään riittävän kiinnostava, onko alun taaperrusta liikaa ja herääkö lukijassa innostus lukea pidemmälle?

Tällä hetkellä jatkoa syntyy hyvää vauhtia. Herään lasten kanssa samaan aikaan klo 7, kirjoittamaan pääsen pari tuntia myöhemmin. Viimeiset sanat irtoavat iltasella, jos talossa vain on riittävän hiljaista.
Löysin kaapista vanhat Peltorit, jotka aikanaan pitivät tehdasmelun siedettävänä. Nyt, vuosia myöhemmin, niiden vanha tehtävä saa jatkoa. Niiden sisäpuolella on metsä, ulkopuolella olohuone.

Herätyskello tuntuu usein jättävän tehtävänsä jotenkin vajaaksi, joten lopun saa hoitaa Sumatra Mandheling, joka kuulema paahdetaan käsityönä Kustavissa. Maanantaina kiihdytykseen riittää usein yksikin kupillinen, mutta loppuviikolla mukit suurenevat, Sumatran kahvipensaissa käy melkoinen ryske ja Kustavissa kädet käyvät.

En tiedä vielä kuinka pitkällä sisko on ja onko sinikynää käytetty yhtä runsaasti myös lopussa. Toivottavasti ei. Alun kritiikkiin osasin varautua, joten en lamaantunut täysin. Hieman kirosin, mutta siinä oli mukana myös ihan yleistä pärinää eikä kukaan kuullut.

Pelkäsin Magnersin maistuvan tiukan arvostelun jälkimainingeissa, mutta pakkaskylmetin lopulta vain yhden ja senkin juhlatunnelmissa. Yksi kummitytön kommenteista oli nimittäin parasta mitä minulle on vähään aikaan sanottu.
- No, millainen kirja mielestäsi oli? kysyin varovasti.
- Tosi kiva! Jouduin jättämään Soturikissat hetkeksi kokonaan.

Ilmeisesti olen oikeilla jäljillä. Ottakaa jo kynnet esiin, sotaisat kissat, kehräys ei auta. Kettu on tulossa!

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Kuunteleva kusipää

Hituloin eteenpäin mukavan ja vittumaisen hankalassa välimaastossa. Ainakin työelämässä. Kotiväen mielestä olen sentään siedettävä. Omasta mielestäni olen kuin pulla: pehmeä, miellyttävä ja mitä mainioin kahviseura.

Entisten työnantajieni mielestä olin liian mukava. Myyjäksi siis, työkaverina kelpasin. Myyjävuosieni aikana opin päälliköiltäni, että huippumyyjä ei ole mukava, eikä aina ystävällinenkään. Kuunnella saa ja pitää, mutta vain asiaa, joka johtaa kaupoille. On kuitenkin hankala olla kuuntelematta, kun sanat tulevat väkisin läpi.

Viimeisin pomoni etsi joukkoihinsa huippumyyjää. Jostakin syystä valitsi minut. En tiedä olinko haastattelussa hänen mielestään mukava, mutta jos olin, se ei toiminut enää jatkossa. Toin tästä työpaikasta mukanani useammankin opin, joiden avulla kyllä pärjää.
Huippumyyjä on vittumainen. Lauseet ovat harkittuja ja johtavat aina kauppoihin. Pääsi on täynnä numeroita, jotka piirtyvät nousevalle myyntikäyrälle. Tiedät aina sentilleen paljonko olet myynyt ja paljonko pitää vielä saada kaupaksi, ettet olisi enää työnantajallesi rasite ja taakka.
Ainahan ne asiakkaat kääntävät keskustelun pois kaupanteosta, sinun tehtäväsi on ohjata juttu takaisin oleelliseen. Haluamme olla parhaita, haluamme olla kusipäitä, ole oikeasti hieman hullu.

Tässä kohtaa ajelehdin hieman harhaan ja kurvasin ruttuisen jollani reimarin väärältä puolelta. Toisella puolella olisi ollut avovettä sekä seteleitä ja suitsukkeita, minä karautin kuuntelemisen karikolle. En tiedä kummalla puolella se hulluus kellutteli, mutta Fordilla se ajoi.

Miten ohjaat keskustelun takaisin kaupantekoon, kun asiakkaasi kertoo pelkäävänsä kuolemaa? Mitä kauppaat tälle huolten täyttämälle, osaansa alistuneelle möykylle entistä ihmistä, jonka sydän pysäytetään seuraavan viikon torstaina? Saatko kaupaksi omat tuotteesi miehelle, joka miettii, käynnistyyköhän se sydän varmasti uudelleen? Minä en saanut.

Aikaisempi pomoni puhui aina kusesta. Kuinka parhaat myyjät kasvavat kusessa ja ovat lopulta täysiä kusipäitä. En tiedä oliko sillä virtsaan joku himmeä fiksaatio, enkä uskaltanut kysyä onko kotona varmasti kaikki hyvin. Ehkä pidimme vain erilaisista asioista.
Päätin kuitenkin uskoa ja yrittää. Kesä oli kuuma ja tankkasin kusipäisyyden raaka-aineita, vettä ja vittumaisuutta. Vedin kravatin liian tiukalle, koska myyjä on kuulema parhaimmillaan pienessä hirressä.
Eihän siitä mitään tullut. Vesi muuttui kyllä kuseksi, mutta ei päässyt päähän asti. Kuuntelin edelleen liikaa. Erehdyin palvelemaan liikkeeseen eksynyttä kuivettunutta mummoa, jonka kasvojen syvissä uurteissa näkyi oma, melkein loppuun asti eletty elämä sekä miehen hiljattainen kuolema. Mitä siihen pitäisi sanoa? Nyt muori lippu korkealle, osta suru sileäksi.
En tiedä oliko hän oikeasti ostamassa kysymäänsä laitetta vai etsikö vain jotakin, jolle puhua. Ihmistä myyjien joukosta.

Kerran minut kutsuttiin kotikäynnille antamaan ammattilaisen arviotani myyntiin tulevasta kohteesta. Talo oli uusi ja komea, siitä saataisiin kyllä hyvä hinta. Jaloissani juoksevat lapset huusivat leikeissään ja Plasto-mopot rolasivat keittiön uudella laattalattialla. Ei niillä ollut aavistustakaan, että perheen isäntä oli edellisenä yönä ilmoittanut muuttavansa pois ja myyvänsä talon.
Siinä taas istuin, tulevan erotalon keittiössä ja yritin olla hienon salkkuni kanssa kova ja asiallinen. Nuoren äidin kyyneleet pehmensivät kuitenkin teennäisen kovuuden ja vetistivät minua varten hankitun valmispitkon. En saanut kauppoja.

Minulla on omituinen ominaisuus, joka ei sovi myyjälle. Varsinkin vanhemmat ihmiset näkevät minussa jotakin, mikä saa heidät avautumaan. En itse tiedosta mikä se on, enkä myyjänä sitä osannut pistää pois päältä. Lopulta kyllä opin tunnistamaan sen hetken, kun ymmärsin lopettaa myymisen ja aloittaa kuuntelun.
Tarinoita on vuosien aikana kertynyt paljon, tässä vain muutama esimerkki kolmesta eri työpaikasta. Ymmärrän tietysti myös päälliköitäni, ei heitä jutustelut kiinnosta. Heitä vei eteenpäin numerot sekä myyntimääristä kertovat moniväriset käyrät taukohuoneen piirustustaululla.
Ehkä siksi olenkin nyt tässä, myyntikäppyrästä irrottautuneena. Taulu näytti kyllä numerot, mutta jätti ihmisen ulos.








torstai 11. elokuuta 2016

Toisessa valtakunnassa

Ruskea hahmo seisoo äänettömänä sänkyni vieressä. Se ei hengitä, ei hievahda. Tunnen sen sieluttomat silmät selässäni, johon hiestä märkä peitto on liimaantunut kiinni. Hahmo kurottaa itsensä sänkyni päälle. Tunnen sen leijuvan ylläni, vaikka se seisoo edelleen takanani. Herään, ja hahmo on poissa.
Käännän kylkeä. Lakana yrittää seurata mukana. Revin peiton ulos kuorestaan ja jatkan pelkällä pussilakanalla. Kehoni on hereillä, mutta pää unessa. Silmät jatkavat siitä mihin unessa jäivät ja ovat näkevinään paikan, jossa hahmo hetki sitten seisoi, sängyn ja seinän välissä. Asennon vaihto auttaa, hahmo ei palaa.

Jossakin vaiheessa olen kuitenkin kierähtänyt jälleen ympäri, selkä kohti seinää. Nyt näen vierailijan paremmin. Se on kuivettunut, ruskea ruumis, joka näkee minut ilman silmiä ja seisoo takanani ilman jalkoja. En erota kasvoja, mutta niissä on silti etäisesti jotakin tuttua. Yritän saada niistä selvän, mutta ääriviivat pysyvät sumussa. Jostakin ruumiin seasta kurottaa käsi, joka liukuu hentoisen udun läpi ylleni ja jää siihen. Herään juuri ennen kuin se koskettaa minua.

Tyyny on märkä ja kylmä, joten käännän sen. Huoneessa leijuu outo tunnelma, vaikka olen ilmeisestikin jälleen hereillä. Muistan asennonvaihdon auttaneen, joten testaan jälleen toista kylkeä ja toivon parempaa loppuyötä. Oikealla kyljellä uni on syvää ja mustaa, rauhallista, mutta harmikseni en pysy siinä taaskaan kovin pitkään.

Sama kuvio toistuu läpi tuskaisen yön. Kasvoton hahmo seisoo takanani aamuun asti. Sen on kuin sekoitus muumiota ja suoruumista, mutta kuitenkin vailla selkeää muotoa. Aivan kuin se olisi osittain kanssani tässä maailmassa, vaikka kuuluu jo seuraavaan. Se haluaisi paljastaa minulle kasvonsa, mutta ei pysty, siihen sillä ei ole lupaa. Näen vain sen, minkä minun sallitaan nähdä. En tunne mitään, mutta käteni ovat silti kananlihalla.
Ruumiista ilmestyy jälleen käsi, joka kulkee kuin pitkänkin matkan ajan ja avaruuden halki, kunnes pysähtyy lopulta äänettömästi päälleni. Hetken olemme samassa ajassa ja paikassa, minä ja kuollut. Aivan kun puhuisimme jotakin, mutta en tiedä mitä. Sen viesti saapuu liian kaukaa, paikasta jossa sanoilla ei ole enää merkitystä.
Herään samaan uneen, samassa unen kohdassa seitsemän kertaa ja aina vasemmalla kyljelläni. Uni toistuu täsmälleen samanlaisena, ja alkaa samasta kohdasta. Jokaisella kerralla käsi viipyy kuitenkin ylläni aina hetken pidempään, kunnes lopulta ymmärrän sen välittämää sanomaa. Tiedän kuka hahmo on ja miksi se on täällä, paikassa jonka joutui jo jättämään. Aamulla en vain enää muista sitä.
                   ___________
                                       

Kersana näin useasti pahoja unia. Muistan unet lohikäärmeistä ja erilaisista hirviöistä, näin painajaisia jopa Muppet Shown hahmoista. Aikuisena painostavat unet ovat jääneet vähemmälle, kun tilalle ovat tulleet arkisemmat huolenaiheet.
En tiedä mistä mielikuvituksen syrjäkulmasta kyseinen uni yhtäkkiä ilmestyi, mutta olihan se mielenkiintoista vaihtelua. Harvemmin sitä kuitenkaan näkee täsmälleen samaa unta koko yön, usein pitkät unet sekoittuvat lopulta hölmöksi ja sekavaksi massaksi, jossa ainakin itselläni yhdistyy usein lapsuuden seikkailut ja nykypäivä. Usein ne myös unohtuvat nopeasti, niinkuin hölmöjen unien kuuluukin.

Jostakin syystä tämä uni kuitenkin pysyy mielessäni niin tiiviinä, että se tuntuu oikealta muistolta. Muistijälki on vain jotenkin erilainen, aivan kuin se olisi valmiina luotu päähäni joskus kauan sitten eikä sitä keskustelua käyty makuuhuoneessani.

tiistai 9. elokuuta 2016

Hyppysellinen fantasiaa

Viikkoja kestänyt tarkistuskierros on ohi. Virheitä, toistoa ja tönkköä mutinaa, mutta myös naurua, tunnetta ja eloisaa melskettä. Tietyt osuudet miellyttävät minua usean testikierroksen jälkeenkin, vaikka olen jopa häiriintyneen kriittinen omaa tekstiäni kohtaan. Kirja tuntuukin ajatuksissani jakautuneen kolmeen osaan: kankeaan yritykseen, toiveikkaaseen herättelyyn ja sujuvaan seikkailuun. Tiedän kuitenkin mikä osa on vielä unessa, ehkäpä siis osaan senkin vielä tökkäistä liikkeelle.
Kirjaa on valmiina ehkä puolet, jos sitäkään. Valmiilla tarkoitan siis puolivalmista. Tässä vaiheessa olisi tietysti mukava olla tyytyväinen mielikuvituksensa tuotokseen, mutta ainakin alku tökkii. Annan sen verran itselleni armoa, että vihdoin hyväksyn sen. Olinhan silloin juuri aloittanut kirjoittamisen vuosien tauon jälkeen, tökkimistä oli odotettavissa.
Testasin tietysti tekstiä perheelläni, mutta rohkaistuin myös pidemmälle. Tällä hetkellä en enää ymmärrä miksi. No, tulostin nipun ja kuljetin sen luettavaksi kummitytölle ja tämän perheelle. Eiköhän se paras kritiikki tule kuitenkin oman perheen ulkopuolelta. Veikkaisin, että viikon päästä nähdään miten hyvin tai huonosti osaan ottaa huonoakin palautetta vastaan. Varaan käyttövalmiiksi kasan kirosanoja sekä muutaman kilisevän pullon Magnersin päärynäistä.

Juonellisesti kirja on edennyt suurin piirtein suunnitelman mukaisesti, eli isoa korjausta sen suhteen ei ole odotettavissa. Onneksi! Poika kaipasi kuitenkin tekstiin hyppysellistä fantasiaa. Olin jo kirjoittanut testimielessä erään väliaikaiseksi tarkoitetun kohtauksen, joka oli kutkutellut mielessäni jo pidemmän aikaa, mutta en ollut varma sen sopivuudesta. Kohtaus on kuitenkin merkittävä ja muuttaisi koko kirjan luonnetta.
Siihen se kuitenkin jäi pysyvästi, pieni ripaus mystiikkaa tavallisten metsän eläinten elämään. Oikein käytettynä se yhdistäisi upeasti menneen nykyisyyteen ja antaisi metsälle ja sen asukkaille historian. Ehkäpä se onkin juuri se mitä kirja kaipaakin. Ainakin se nyt jälkeenpäin tuntuu jopa tyhjältä ilman sitä.
Pää ei ole kuitenkaan sama asia kuin paperi, vaikka näiden etäisyys tälläkin hetkellä on alle metri. Metrin matkalla tapahtuu joskus paljonkin, sanoja hukkuu ja ideoita karkaa. Kupolissani kaartaakin taas vanha tuttu toive: saisinpa kaiken paperille kevyesti ja kauniisti kuin ajatus, sillä tällä hetkellä ajatus on erittäin hyvä.

Samalla täytyy kuitenkin malttaa mielensä, ettei karkaa kokonaan tyylisuunnasta toiseen. Välillä lastenkirjaani on ujuttautunut liikaakin aikuismaista pohdintaa ja nyt pelkona on liika fantasia. Pian ketun perässä määkii potkuhousuisia menninkäisiä sekä karhuturkkinen Gandalffi, joka velhostelee koko kikkanokkaisen porukan keskiaikaiseen linnaan tappelemaan lumotuista taimenista.

En kuitenkaan pääse eroon fantasian mahdollisuuksista, muutama idea on jo rakentunutkin mielessä. Ehkäpä hieman testailen niitä tässä sivussa, ohimennen vain.

Loppuviikon luen, se on kuin sanavaraston keräämistä. Lukukasassa on nyt Tommi Kinnusta, Elisabeth Gilberttiä sekä Esko Valtaojaa. Olohuoneen rahilla makaa raskaana myös Taru Sormusten Herrasta. Loistava idea. Liki 900 sivua Tolkienin taianomaista tarua varmasti auttaa sammuttamaan poltteeni kirjoittaa fantasiakirjallisuutta. En kuitenkaan saa avukseni Anorin liekkiä, minun on tyytyminen Logitechin taustavalaistun näppäimistön hentoisempaan valoon.

Maanantaina on aika taas aloittaa uutta. Jälkikasvu pyrähtää kouluun, johon palaavat todennäköisesti Mordorin mustan kielen saattelemana. Ainakin ärisevät jotakin jo nyt, kieltä mistä en saa onneksi selvää. Minä jatkan Kettua, joka toivottavasti puhuu hieman sievemmin.
Jatko on mielessäni hyvinkin selvä. Perhe toivoi vähemmän kerrontaa ja enemmän toimintaa, joten saamansa pitää. Joukkoon liittyy pian paljon muitakin ja eräs paikka, jossa aikoinaan eläneet ovat jo unohtuneet. Ainakin melkein.

tiistai 2. elokuuta 2016

Liian lyhyt kesä

Arki tuli, vaikka en pyytänyt. Vähän niin kuin anoppi, tai joku muu viheliäinen mörri. Anopista tosin pääsee eroon, kun hakee takapihan luudan etuovelle, siihen sen kumisten kenkien viereen vihjeeksi. En tiedä liisikö kotiin, mutta niin lujaa lähti, että kutimetkin jäi.  

Elokuukin tuli ja vei vaimon töihin. Ilmeisen vastentahtoisesti meni, murisi mennessään jotakin, joka ei sovi neidon suuhun. Kesäinen mekko keinahteli somasti, mutta suu päästeli sopimattomia. En nähnyt uskalsiko bussikuski ottaa kyytiin. Ilmeisesti, koska tyytymätön ärinä pikku hiljaa vaimeni.

Lapsetkin alkavat panikoida. Ensimmäinen koulupäivä ilmestyi näkyviin kalenterin lehdykän käännähtäessä. Käänsivät pari kertaa takaisin heinäkuulle, kuin väijyvää syksyä huijatakseen. Mainospostit tarjoavat penaaleita ja kyniä, reppuja ja viivaimia, ei sitä pakoon pääse yhdellä kalenteritempulla. Mainosten lapset tosin eivät näytä pitävän koulun alkua pahana asiana. Hymyilevät ja nauravat harpit kourassa, kun kohta pääsee tussaamaan.

Eihän nyt vielä syksy ole, mutta miksi sitten tuntuu siltä? Ehkä liian moni asia loppuu elokuussa, pudotus arkeen on kova. Viikko sitten uitiin mökillä ja nyt mietitään lukujärjestyksiä ja työvuorolistoja. No, ainakaan sade ei loppunut, täytyy repiä iloa siitä.

Tekisi mieli valittaa jollekin kesän lyhyydestä. Kaikki perheen yhteiset suunnitelmat on tehtävä lomakaudelle, muutaman viikon jaksolle. Mikään ei vaan mene yhtä varmasti pieleen kuin tarkat suunnitelmat.
Särkänniemessä oltiin kun satoi. Siellähän lennät Troikassa keskellä monsuunipilveä ja nielet sadevettä niin että koko ajan kusettaa. Ei tosin ollut äkäisiä ampiaisia häiritsemässä ilmatilaa, kun minä ja sadepilvi olimme hetken aikaa yhtä.

Patikkareissulle valittiin mahdollisimman ahdistava helle, josta varsinkin paarmat pitivät. Metsälampi kutsui uimaan, mutta vesirajassa muljahteleva, käpykakun kokoinen koiranpaska kehotti jatkamaan matkaa. Pelkäsin, että pienen lammen hennot aallot eivät jaksa rikkoa tuon kokoista kinosta, sehän kuplisi siinä vielä syksylläkin. Sain puunparruilla lötjäkkeen pois pinnan alta ja kasattua kuusen juurelle. Siellä se edelleen tuijottaa kuin erittäin väärän värinen lumiukko.

Yritin mennä Tampereen yöhön musiikkifestareille, mutta tietenkin tauti tahtoi mukaan. Tarkalleen lauantaiaamuna nieluputkistoon ripustautui jonkinlainen sekamelska siiliä ja nokkosta, jotka aina nielaistessa hinasivat kurkussa edestakaisin. Yritin huuhtoa kirvelevää pirulaista irti viinaksilla, mutta se vei vain muistin. Sunnuntaiaamuna olin siis tietämätön edellisillasta, mutta onneksi kurkkutauti oli saanut yhdessä sykkivän ystävän päänsärystä.

Monet ilakoivat jo elokuun pimenevistä illoista. Itse jatkaisin valoa ja lämpöä pitkälle eteenpäin. Tuntuu vain niin hurjan lyhyeltä, jos kunnon kesää riittää vain kahdeksi kuukaudeksi. Ehkä olen kuitenkin liian ajoissa syksyisten ajatusteni kanssa, voihan elokuu vielä olla helteinenkin. Pahoittelut vielä anopille, joka on oikeasti erittäin mukava. Ensi kerralla varmistan, että lähtöhetkellä tuuli on myötäinen.