Hituloin eteenpäin mukavan ja vittumaisen hankalassa välimaastossa. Ainakin työelämässä. Kotiväen mielestä olen sentään siedettävä. Omasta mielestäni olen kuin pulla: pehmeä, miellyttävä ja mitä mainioin kahviseura.
Entisten työnantajieni mielestä olin liian mukava. Myyjäksi siis, työkaverina kelpasin. Myyjävuosieni aikana opin päälliköiltäni, että huippumyyjä ei ole mukava, eikä aina ystävällinenkään. Kuunnella saa ja pitää, mutta vain asiaa, joka johtaa kaupoille. On kuitenkin hankala olla kuuntelematta, kun sanat tulevat väkisin läpi.
Viimeisin pomoni etsi joukkoihinsa huippumyyjää. Jostakin syystä valitsi minut. En tiedä olinko haastattelussa hänen mielestään mukava, mutta jos olin, se ei toiminut enää jatkossa. Toin tästä työpaikasta mukanani useammankin opin, joiden avulla kyllä pärjää.
Huippumyyjä on vittumainen. Lauseet ovat harkittuja ja johtavat aina kauppoihin. Pääsi on täynnä numeroita, jotka piirtyvät nousevalle myyntikäyrälle. Tiedät aina sentilleen paljonko olet myynyt ja paljonko pitää vielä saada kaupaksi, ettet olisi enää työnantajallesi rasite ja taakka.
Ainahan ne asiakkaat kääntävät keskustelun pois kaupanteosta, sinun tehtäväsi on ohjata juttu takaisin oleelliseen. Haluamme olla parhaita, haluamme olla kusipäitä, ole oikeasti hieman hullu.
Tässä kohtaa ajelehdin hieman harhaan ja kurvasin ruttuisen jollani reimarin väärältä puolelta. Toisella puolella olisi ollut avovettä sekä seteleitä ja suitsukkeita, minä karautin kuuntelemisen karikolle. En tiedä kummalla puolella se hulluus kellutteli, mutta Fordilla se ajoi.
Miten ohjaat keskustelun takaisin kaupantekoon, kun asiakkaasi kertoo pelkäävänsä kuolemaa? Mitä kauppaat tälle huolten täyttämälle, osaansa alistuneelle möykylle entistä ihmistä, jonka sydän pysäytetään seuraavan viikon torstaina? Saatko kaupaksi omat tuotteesi miehelle, joka miettii, käynnistyyköhän se sydän varmasti uudelleen? Minä en saanut.
Aikaisempi pomoni puhui aina kusesta. Kuinka parhaat myyjät kasvavat kusessa ja ovat lopulta täysiä kusipäitä. En tiedä oliko sillä virtsaan joku himmeä fiksaatio, enkä uskaltanut kysyä onko kotona varmasti kaikki hyvin. Ehkä pidimme vain erilaisista asioista.
Päätin kuitenkin uskoa ja yrittää. Kesä oli kuuma ja tankkasin kusipäisyyden raaka-aineita, vettä ja vittumaisuutta. Vedin kravatin liian tiukalle, koska myyjä on kuulema parhaimmillaan pienessä hirressä.
Eihän siitä mitään tullut. Vesi muuttui kyllä kuseksi, mutta ei päässyt päähän asti. Kuuntelin edelleen liikaa. Erehdyin palvelemaan liikkeeseen eksynyttä kuivettunutta mummoa, jonka kasvojen syvissä uurteissa näkyi oma, melkein loppuun asti eletty elämä sekä miehen hiljattainen kuolema. Mitä siihen pitäisi sanoa? Nyt muori lippu korkealle, osta suru sileäksi.
En tiedä oliko hän oikeasti ostamassa kysymäänsä laitetta vai etsikö vain jotakin, jolle puhua. Ihmistä myyjien joukosta.
Kerran minut kutsuttiin kotikäynnille antamaan ammattilaisen arviotani myyntiin tulevasta kohteesta. Talo oli uusi ja komea, siitä saataisiin kyllä hyvä hinta. Jaloissani juoksevat lapset huusivat leikeissään ja Plasto-mopot rolasivat keittiön uudella laattalattialla. Ei niillä ollut aavistustakaan, että perheen isäntä oli edellisenä yönä ilmoittanut muuttavansa pois ja myyvänsä talon.
Siinä taas istuin, tulevan erotalon keittiössä ja yritin olla hienon salkkuni kanssa kova ja asiallinen. Nuoren äidin kyyneleet pehmensivät kuitenkin teennäisen kovuuden ja vetistivät minua varten hankitun valmispitkon. En saanut kauppoja.
Minulla on omituinen ominaisuus, joka ei sovi myyjälle. Varsinkin vanhemmat ihmiset näkevät minussa jotakin, mikä saa heidät avautumaan. En itse tiedosta mikä se on, enkä myyjänä sitä osannut pistää pois päältä. Lopulta kyllä opin tunnistamaan sen hetken, kun ymmärsin lopettaa myymisen ja aloittaa kuuntelun.
Tarinoita on vuosien aikana kertynyt paljon, tässä vain muutama esimerkki kolmesta eri työpaikasta. Ymmärrän tietysti myös päälliköitäni, ei heitä jutustelut kiinnosta. Heitä vei eteenpäin numerot sekä myyntimääristä kertovat moniväriset käyrät taukohuoneen piirustustaululla.
Ehkä siksi olenkin nyt tässä, myyntikäppyrästä irrottautuneena. Taulu näytti kyllä numerot, mutta jätti ihmisen ulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti