Hyppysellinen fantasiaa

Viikkoja kestänyt tarkistuskierros on ohi. Virheitä, toistoa ja tönkköä mutinaa, mutta myös naurua, tunnetta ja eloisaa melskettä. Tietyt osuudet miellyttävät minua usean testikierroksen jälkeenkin, vaikka olen jopa häiriintyneen kriittinen omaa tekstiäni kohtaan. Kirja tuntuukin ajatuksissani jakautuneen kolmeen osaan: kankeaan yritykseen, toiveikkaaseen herättelyyn ja sujuvaan seikkailuun. Tiedän kuitenkin mikä osa on vielä unessa, ehkäpä siis osaan senkin vielä tökkäistä liikkeelle.
Kirjaa on valmiina ehkä puolet, jos sitäkään. Valmiilla tarkoitan siis puolivalmista. Tässä vaiheessa olisi tietysti mukava olla tyytyväinen mielikuvituksensa tuotokseen, mutta ainakin alku tökkii. Annan sen verran itselleni armoa, että vihdoin hyväksyn sen. Olinhan silloin juuri aloittanut kirjoittamisen vuosien tauon jälkeen, tökkimistä oli odotettavissa.
Testasin tietysti tekstiä perheelläni, mutta rohkaistuin myös pidemmälle. Tällä hetkellä en enää ymmärrä miksi. No, tulostin nipun ja kuljetin sen luettavaksi kummitytölle ja tämän perheelle. Eiköhän se paras kritiikki tule kuitenkin oman perheen ulkopuolelta. Veikkaisin, että viikon päästä nähdään miten hyvin tai huonosti osaan ottaa huonoakin palautetta vastaan. Varaan käyttövalmiiksi kasan kirosanoja sekä muutaman kilisevän pullon Magnersin päärynäistä.

Juonellisesti kirja on edennyt suurin piirtein suunnitelman mukaisesti, eli isoa korjausta sen suhteen ei ole odotettavissa. Onneksi! Poika kaipasi kuitenkin tekstiin hyppysellistä fantasiaa. Olin jo kirjoittanut testimielessä erään väliaikaiseksi tarkoitetun kohtauksen, joka oli kutkutellut mielessäni jo pidemmän aikaa, mutta en ollut varma sen sopivuudesta. Kohtaus on kuitenkin merkittävä ja muuttaisi koko kirjan luonnetta.
Siihen se kuitenkin jäi pysyvästi, pieni ripaus mystiikkaa tavallisten metsän eläinten elämään. Oikein käytettynä se yhdistäisi upeasti menneen nykyisyyteen ja antaisi metsälle ja sen asukkaille historian. Ehkäpä se onkin juuri se mitä kirja kaipaakin. Ainakin se nyt jälkeenpäin tuntuu jopa tyhjältä ilman sitä.
Pää ei ole kuitenkaan sama asia kuin paperi, vaikka näiden etäisyys tälläkin hetkellä on alle metri. Metrin matkalla tapahtuu joskus paljonkin, sanoja hukkuu ja ideoita karkaa. Kupolissani kaartaakin taas vanha tuttu toive: saisinpa kaiken paperille kevyesti ja kauniisti kuin ajatus, sillä tällä hetkellä ajatus on erittäin hyvä.

Samalla täytyy kuitenkin malttaa mielensä, ettei karkaa kokonaan tyylisuunnasta toiseen. Välillä lastenkirjaani on ujuttautunut liikaakin aikuismaista pohdintaa ja nyt pelkona on liika fantasia. Pian ketun perässä määkii potkuhousuisia menninkäisiä sekä karhuturkkinen Gandalffi, joka velhostelee koko kikkanokkaisen porukan keskiaikaiseen linnaan tappelemaan lumotuista taimenista.

En kuitenkaan pääse eroon fantasian mahdollisuuksista, muutama idea on jo rakentunutkin mielessä. Ehkäpä hieman testailen niitä tässä sivussa, ohimennen vain.

Loppuviikon luen, se on kuin sanavaraston keräämistä. Lukukasassa on nyt Tommi Kinnusta, Elisabeth Gilberttiä sekä Esko Valtaojaa. Olohuoneen rahilla makaa raskaana myös Taru Sormusten Herrasta. Loistava idea. Liki 900 sivua Tolkienin taianomaista tarua varmasti auttaa sammuttamaan poltteeni kirjoittaa fantasiakirjallisuutta. En kuitenkaan saa avukseni Anorin liekkiä, minun on tyytyminen Logitechin taustavalaistun näppäimistön hentoisempaan valoon.

Maanantaina on aika taas aloittaa uutta. Jälkikasvu pyrähtää kouluun, johon palaavat todennäköisesti Mordorin mustan kielen saattelemana. Ainakin ärisevät jotakin jo nyt, kieltä mistä en saa onneksi selvää. Minä jatkan Kettua, joka toivottavasti puhuu hieman sievemmin.
Jatko on mielessäni hyvinkin selvä. Perhe toivoi vähemmän kerrontaa ja enemmän toimintaa, joten saamansa pitää. Joukkoon liittyy pian paljon muitakin ja eräs paikka, jossa aikoinaan eläneet ovat jo unohtuneet. Ainakin melkein.