maanantai 20. marraskuuta 2017

Takakonteista

Uutisviikkoon on mahtunut taas paljon naurua, sitä ainaista someraivoa, pahastumisia ja venäjänkokoisia erehdyksiä. Uutisten top 10-listaa tutkiessa tuntuukin aina hetkittäin siltä, että kaikista sodista, kansanmurhista tai luonnonkatastrofeista huolimatta eniten kuohuntaa aiheuttavat jälleen kanssaihmisten sanomiset.  

Pirkko Arstila luimisteli ET-lehden kolumnissaan pyllyverkkareiden paljastavuutta niin tiukin sanankääntein, että pian somekansan päivystäjä unohti tyrmistyneenä nauttia proteiinipatukkansa kokonaan ilman hopeavettä. Netin nättinokat iskivät vastahyökkäykseen yhtä hanakasti kuin Lordi Frimanin korvaan ja sanasota oli valmis.  
Itseäni eivät solat haittaa enkä kukkuloita pahalla silmällä kummastele. Jos joku haluaa kulkea nypyt kylmästä piukeina pikkutopissaan tai kiskoa sola soiden tiukat verkkarinsa korvanlehtiin saakka, niin siitä vain. Koko uutisessa hämmästelen vain eniten sitä, että ilmeisesti nuoret lukevat ET-lehteä. 

Amerikkalainen teinityttö Giselle puolestaan päätti heittää omat pyllyverkkarinsa rakkauden rakovalkeaan ja vaihtaa tilalle liikemiehen Abu Dhabista. Aivan pikkurahalla ei öljymies elämänsä apajille liu’u, mutta ehkä 2,5 miljoonaa euroa on sopiva hinta hieman erilaiselle porauspäivälle. Odotan vain koska Bayer ymmärtää käyttää Gisellen hehkuvia poskia omassa mainoskampanjassaan. Bepanthen - levitä rakkautta. 

Kyllä muhkeita takakontteja maailmaan mahtuu, osaan sopii jopa aikuinen mies. Olen huvittuneena seurannut uutisointia peräkontti-Virtasesta, joka päätti matkustaa ahtaasti. Huonoja uutisia kuultuaan ensin oli kuulemma tullut itku, sitten kiukku ja lopulta ärinä. Suru kuitenkin pusersi miehen pullokassien sekaan ja kaikkien meidän yhteiseksi onneksi kovassa paineessa saattaa oikeissa olosuhteissa ja mittatilauspuvussa syntyä jotakin uutta ja sinistä. 

Osaavat sitä isotkin pyllähdellä. Venäjän puolustusministeriö syytti Yhdysvaltoja Isisin auttamisesta ja päätti todistaa kovan väitteensä huolellisesti valitulla kuvamateriaalilla. Harmillisesti aineisto olikin kerätty AC-130-pelin promovideosta sekä Irakin ilmavoimien pommi-iskusta viime vuodelta. Vaikka kuvat poistettiin nopeasti, oli nolouden haiseva läjä ehtinyt jo tarttua kengänpohjaan. 
Samaan menetelmään voisi tarttua useampikin syyttävä taho, joka haluaa osoittaa maailmalle ammattitaitonsa ja osaamisensa vakoilun ja tiedustelun vaikealla miinakentällä. Ehkä Trump havaitaankin pian salamyhkäisessä Black Mesan tutkimuskeskuksessa, Merkelin lounastaessa kera Bowserin. 


Viime viikolla kuulin myös ilouutisen, työsopimustani jatketaan liki vuodella eteenpäin. Ensi töikseni lupasin kustantaa tytölle heppakortin, tilasin passin ja juhlin itseni uuvuksiin. Palkankorotuksia ei ole luvassa, mutta onneksi Riku Aalto sai sentään hieman. Kamalaahan se olisi jos ei toimeen tulisi, joulukin niin lähellä ja vaimo kuuluu kirjakerhoon.  

maanantai 13. marraskuuta 2017

Sankarit

Nukun sikeästi kuin siili tuoreissa pehkuissa. Alakerrasta kuuluva kolahdus kuitenkin täräyttää minut hereille. Jotakin aseteltiin uuniin, lasin kilahdus, lahjapaperin mietoa rapinaa. Käännän kylkeä ja vaivihkainen hymy huulillani sallin itselleni pienet lisätorkut. 

Isänpäivän kunniaksi keinahdan takaisin uneen lapset mielessäni ja luomien takana alkaakin heti tapahtua. Käväisen pikaisesti pojan kanssa synnytyssalissa, jossa tapasimme ensimmäisen kerran, jonka jälkeen hyppelen aikajanalla vaivattomasti eteenpäin. Muistan sinisen ammeen ja kelluvaan pökäleeseen päättyneen kylpyhetken, ensimmäisen polkupyörän ja ensimmäisen kaatumisen ja reisiluun, joka antoi periksi heijastimen päällä muljahtaessaan. 
Havahdun aterimien kilahdukseen. Lahjapaperin kahina on loppunut, nenä muuttaa pekonin tuoksun kuolaksi suupieleen. En kuule vielä vedenkeittimen kohinaa, joten torkuttelen takaisin. 

Toisestakin lapsesta povattiin poikaa, oli kuulemma maha pystyssä sillä tavalla ja planeetat taivaankannella sirosti kallellaan. Eskimon nenä sillä oli ja silmät vienosti vinossa, mutta ei suulaketta koipien välissä. Tyttö söi tunnin välein, mutta tyhjensi kuona-ainetankkinsa vain kerran viikossa ja sekin kaarnatappi kolisi pottaan vasta tuskanhiki otsalla. Muistan ensimmäisen tarhapäivän, uintiharjoitukset ja tytön, joka roikkui äidissä kuin verhoon tarrannut imuri. Muistan Nunnun, joka vieläkin on Nunnu.

Uni ei välitä ajasta, vaan sallii vuosikymmenten ylitykset yhdessä henkäyksessä. Pian laulankin jo omalle isälleni, rullaan köykäisesti Massikan tuunatuilla kumirenkailla alamäkeen, ihmettelen vahvojen käsien voimaa ja lopulta viinan mahtia, joka sumensi kirkkaimmankin mielen. Näen hetken, jolloin isä hukkui vihaan, kääntyi väärään suuntaan eikä sallinut kenenkään seurata. 
Toista voi vihata takaisin, mutta ei loputtomiin. Kaikki muuttuu lopulta, kun vihan kohde on liian kaukana, paikassa, johon muut voivat päästä vain unissaan. Uurnalle on turha kiukutella, ja vihassa onkin se huono puoli, ettei se poistu elimistöstä ennen muuttumistaan joksikin muuksi, vielä hankalammaksi tunteeksi. Luulisin sen olevan suru. 

Nukahdan lopulta sikeästi, joten onnittelulaulu pääsi sittenkin jälleen yllättämään. Vilkaisen nopeasti ikkunalaudalle sijoittamiani valokuvia, joissa nauravat poika, tytär ja isä. Tartun hymyihin ja iloisin mielin otan vastaan kortit ja lahjat sekä rahin kokoisen täytetyn patongin. Isä oli aikanaan minulle sankari ja nyt on minun vuoroni, eikä surulla ole tänään sijaa tässä talossa.