Nukun sikeästi kuin siili tuoreissa pehkuissa. Alakerrasta kuuluva kolahdus kuitenkin täräyttää minut hereille. Jotakin aseteltiin uuniin, lasin kilahdus, lahjapaperin mietoa rapinaa. Käännän kylkeä ja vaivihkainen hymy huulillani sallin itselleni pienet lisätorkut.
Isänpäivän kunniaksi keinahdan takaisin uneen lapset mielessäni ja luomien takana alkaakin heti tapahtua. Käväisen pikaisesti pojan kanssa synnytyssalissa, jossa tapasimme ensimmäisen kerran, jonka jälkeen hyppelen aikajanalla vaivattomasti eteenpäin. Muistan sinisen ammeen ja kelluvaan pökäleeseen päättyneen kylpyhetken, ensimmäisen polkupyörän ja ensimmäisen kaatumisen ja reisiluun, joka antoi periksi heijastimen päällä muljahtaessaan.
Havahdun aterimien kilahdukseen. Lahjapaperin kahina on loppunut, nenä muuttaa pekonin tuoksun kuolaksi suupieleen. En kuule vielä vedenkeittimen kohinaa, joten torkuttelen takaisin.
Toisestakin lapsesta povattiin poikaa, oli kuulemma maha pystyssä sillä tavalla ja planeetat taivaankannella sirosti kallellaan. Eskimon nenä sillä oli ja silmät vienosti vinossa, mutta ei suulaketta koipien välissä. Tyttö söi tunnin välein, mutta tyhjensi kuona-ainetankkinsa vain kerran viikossa ja sekin kaarnatappi kolisi pottaan vasta tuskanhiki otsalla. Muistan ensimmäisen tarhapäivän, uintiharjoitukset ja tytön, joka roikkui äidissä kuin verhoon tarrannut imuri. Muistan Nunnun, joka vieläkin on Nunnu.
Uni ei välitä ajasta, vaan sallii vuosikymmenten ylitykset yhdessä henkäyksessä. Pian laulankin jo omalle isälleni, rullaan köykäisesti Massikan tuunatuilla kumirenkailla alamäkeen, ihmettelen vahvojen käsien voimaa ja lopulta viinan mahtia, joka sumensi kirkkaimmankin mielen. Näen hetken, jolloin isä hukkui vihaan, kääntyi väärään suuntaan eikä sallinut kenenkään seurata.
Toista voi vihata takaisin, mutta ei loputtomiin. Kaikki muuttuu lopulta, kun vihan kohde on liian kaukana, paikassa, johon muut voivat päästä vain unissaan. Uurnalle on turha kiukutella, ja vihassa onkin se huono puoli, ettei se poistu elimistöstä ennen muuttumistaan joksikin muuksi, vielä hankalammaksi tunteeksi. Luulisin sen olevan suru.
Nukahdan lopulta sikeästi, joten onnittelulaulu pääsi sittenkin jälleen yllättämään. Vilkaisen nopeasti ikkunalaudalle sijoittamiani valokuvia, joissa nauravat poika, tytär ja isä. Tartun hymyihin ja iloisin mielin otan vastaan kortit ja lahjat sekä rahin kokoisen täytetyn patongin. Isä oli aikanaan minulle sankari ja nyt on minun vuoroni, eikä surulla ole tänään sijaa tässä talossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti