Rannan lehtipuut riisuutuivat veneeseeni. Päälle satoi ensin vettä, joka jäätyi, suli ja jälleen uudelleen jäätyessään jauhoi lehdet, oksat ja vesikirppujen raadot pirullisen jähmeäksi puuroksi. Keitoksen kruunasi vielä raavas kerros lunta, jonka alla suttu muhi tiiviiksi massaksi. Hakkasimme ja lapioimme pojan kanssa veneen tyhjäksi ja soudimme toppatakit piukeina saareen.
Olo oli outo, olimmehan käyneet viimeksi mökillä elokuun puolivälissä, juuri ennen koulun ja työni alkamista. Kiersimme tilukset kertaalleen ympäri ja katselimme hetken itätuulessa riehuvaa Näsijärveä, jonka aalloilta olivat allit kadonneet. Puhurit lähentelivät välillä myrskylukemia, kun tuuli heitti kasvoillemme kaiken märän ja kylmän mitä pilvistä ja järven pinnasta irtosi. Pensaissa räpsähteli vielä parvi pikkulintuja, jotka kuin vimmatun kiireen vallassa etsivät jotakin. Lopulta nekin päättivät hylätä saaren ja syöksyivät myötätuuleen ilman lupausta paluusta.
Inhoamani viimeinen mökkikäynti on tänä vuonna nopea. Purimme pikaisesti trampan, joka oli melkein jo muuttunut osaksi luontoa. Pirtissä lukaisimme mökkipäiväkirjaa, jonka kesäisissä teksteissä helteiden kaipuu oli kova. Sivut olivat täynnä merkintöjä grillauksesta, korttipeleistä, saunan kuumuudesta ja pitkien iltojen kalaretkistä. Vaikka helteet jäivätkin vain haaveiksi päiväkirjan sivuille, oli kesä silti täynnä valoa, aikaa ja tyyniä iltoja.
Olen odottanut ajan ja jaksamisen paluuta nyt yli kaksi kuukautta. Aluksi ajattelin, että uusi työ vie mehut vain hetken, mutta nyt on kai pakko todeta, että en löydä aikaa enkä riittävän vireää mieltä kirjoittamiseen.
Vanha virsi, mutta lauletaanhan niitä kirkoissa ja kappeleissakin ihan vapaaehtoisesti, joten valitetaanpa taas. Aamuvuorot kuluvat edelleen horteessa, eikä yksi vapaapäivä riitä, kun muutakin puuhaa olisi. Yövuorot sujuvat jotenkin, vaikka uni on päivällä katkonaista ja pää on sumea kuin huputettu majakka, enkä löydä konstia valon sytyttämiseen. Joskus yövuorojen jälkeen oli sentään 4-6 päivää vapaata, tässä työssä vain yksi, eikä se riitä edes puolittaiseen toipumiseen.
Ensimmäisenä jäi blogin päivitys, koska en osaa kirjoittaa nopeasti edes lyhyttä tekstiä. Hion ja vatkaan sanoja kuin teinipoika mikrolämmintä sukkaa, vaikka kai tällaisen raapaleen saisi taitavampi käsityöläinen laukaistua kasaan nopeamminkin. Pohdinkin siis vakavasti blogin deletoimista. Pelottavasti se vain tuntuu lopulliselta luovuttamiselta.
Kävijöitä sivullani on kuitenkin jostakin syystä riittänyt enemmän kuin minulla on sukulaisia, joten ilmeisesti tuntemattomiakin on suttujani lukenut. Istuin siis parinakin yönä sormi delete-napilla ja silmät kävijätilastoissa, enkä onneksi osannut päättää mitä tehdä.
Vaikeuksien kautta voittoon? No, en osaa tätä ongelmaa ratkaista, joten tällä hetkellä voin vain antautua ja nostan kädet pystyyn. Kirjoittaminen on yhtä jäässä kuin talviteloille kääntämäni vene. Me molemmat annamme vain ajan kulua ja sallimme lumen sataa. Odotamme, että asiat muuttuisivat, että hankalan tilanteen ja lauseen lopuksi tulisi se mutta, joka muuttaisi tilanteen taas paremmaksi.
Aina asiat eivät kuitenkaan pääty muttiin, ne vain päättyvät. Pelkäänkin, että annan periksi, poistan tekstini, lunta sataa liian paksulti, eikä muttaa koskaan tule.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti