Skodani on narttu. Klo 4.50 moottoritie on tyhjä täältä Tijuanaan, mutta siitä huolimatta olo on kuin kiima-aikaisella malamuutilla koirapuistossa. Aina nimittäin löytyy se yksi kiilusilmäinen vouhko, joka kaikesta tyhjästä tilasta ja sopivasta ylinopeudesta huolimatta kiihdyttää perääni kuin puutteessa pidetty spanieli ja tulppaa kuononsa pakoputkeeni.
Ohi ei jostakin syystä voi mennä, mutta ei myöskään hieman jättäytyä. Aamuyön mustassa sateessa etenemme siis kahden auton minijonossa parinkymmenen kilometrin matkan. Mieli tekisi jarruttaa, mutta pelkään takana läähättävän vain nousevan päälleni ja häpäisevän autoni koskemattomuuden tavalla, jota kasko ei korvaa.
Kuuloelimiin oikein asennetut korvatulpat eristävät tehtaan taukoamattoman pauhannan pelkäksi avaruuden taustakohinaksi ja imevät kovimmista desibeli-iskuista tehot. Samalla ne kuitenkin saavat oman mutinankin kuulostamaan puolihuudolta, aivan kuin ajatuskin saisi äänen. Tätä eivät kaikkein kokeneimmatkaan korvatulppakeskustelijat tunnu ymmärtävän.
Viime viikolla kävin useita keskusteluja muutaman työkaverin kanssa, jotka eivät kymmenestäkään mitä-huudosta ymmärtäneet korottaa puheäänensä voimakkuutta pupinaa korkeammalle. Lopulta vain kyllästyin ja yritin kasvojen ilmeistä ja viiksien värähtelystä päätellä millaisessa keskustelussa olin mukana.
Hymyilin siis, kun toinen hymyili. Nyökyttelin kovasti, katselin alas ja ympäri, korjailin suojalaseja kuin niissä olisi sitkeä tahra tai sankavinouma. Punoin päätäni huomatessani toisen närkästyneen ilmeen. Ihan vain kuitenkin kevyesti, kuin coriolisvoiman keinuttamana, etten ottaisi liian vahvasti kantaa. Enhän tiennyt oliko toinen harkitsemassa hirttoköyden hankkimista vai oliko eväsleipään vain eksynyt suolainen kurkku. Lopulta kummallakaan ei varmasti ollut aavistustakaan mitä juuri tuli puhutuksi, joten toivoin vain aiheen olleen miellyttävä.
Uuden kirjan pohjatyö edistyy hitaasti, mutta verkkaisesti. Päätin tosiaan rakentaa homman järjestelmällisemmin kuin Ketun kanssa, joten viimeiset viikot olen rakennellut tulevia tapahtumia tiiviisti paperille.
Hahmojen luonteenpiirteet ja ominaisuudet, tapahtumapaikat ja niiden historia, haluan kaiken olevan minulle mahdollisimman tuttua ja aitoa, joten lopulta kun pääsen kirjoittamaan, se tuntuu kuin päiväkirjaa raapustaisi. Juupa juu.
Toinen vaihtoehto on, että vetkuttelen. Minusta nimittäin tuntuu, etten enää saa aikaiseksi mitään niin isoa kuin Kettu oli, että mahdollisuuteni meni jo. Ja minunhan pitäisi onnistua vieläpä paremmin, saada kaivattu rytmiikka asettumaan napakasti oikean kokoisiin liiveihin. Työstän siis pohjasuunnitelmaa ja runkoa huolella ja hitaasti ja ikuisesti, koska en uskalla aloittaa itse kirjoittamista.
Eniten mietin kirjan kohderyhmää. Haluaisin kirjoittaa aikuismaisen tarinan, johon mahtuu rosoa, verta ja rakkautta. Pelkään kuitenkin tyylini karkaavan huomaamatta kettumaiseen suuntaan ja kohti hassunkurisia eläinhahmoja, jotka laukovat lapsellisia kommentteja parrakkaista naamoista.
Sanaakaan en siis vielä ole saanut kirjoitettua, mutta huolissani olen jo monestakin asiasta. Idiootti.
Viime viikon vapaapäivä oli eilen. Kuljetin tyttären kavereineen Ideaparkiin ja toivotin hyvää shoppailua. Ilmeisesti tyttö on kuitenkin tullut isäänsä, koska jo muutaman tunnin kuluttua puhelin pirisi hakutoiveen merkiksi.
Jossakin vaiheessa päivää kyllästyin hämärään ja räpläsin toiveikkaana sälekaihtimet auki. Tulos oli jotenkin päinvastainen kuin tarkoitettu, kun ulkoa vyöryvä synkkyys hiipi valaisimista huolimatta sisälle ja asettui varjoiksi olohuoneen nurkkiin. Vastaiskuna nakutin alakerran jokaisen valokytkimen yläasentoon, tilkitsin verhot takaisin umpeen ja yritin olla kuulematta ulkona vellovaa kaatosadetta. Kyllä syksy parempi on kuin talvi, mietin, ja kuuntelin kuinka vettyneet varikset rykivät ikkunan takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti