Hiekkaranta on mykkä ja hylätty. Harva asia on karumpi kuin uimaranta, josta kesä on jo poistunut, mutta sen jäljet ovat vielä heikosti nähtävissä.
Rantatuolien raatoja, puoliksi kumoon jyrätty pukukoppi ja klorofyllin hylkäämiä lehtiä. Lysyyn tallottu puhallettava kelluke, sininen muoviämpäri kuin kiiressä vesirajaan viskattuna. Jostakin luin, että hylätyissä paikoissa menneisyyden äänet kaikuvat vielä pitkään. Ilmeisesti kaikukin on nämä rannat jo jättänyt. Ranta on nyt tuulen reviiriä, eikä se tunnu pitävän meistä.
Olemme pojan kanssa perillä Yyterissä hyvissä ajoin klo 12. Onneksi meillä ei ole aikaa haikailla kadotettua kesää. Olemme tulleet etsimään kolikoita, joten otamme vastaan sen vähän mitä meille tarjotaan. Kaikki 7 astetta merellistä viimaa, tihkumaisen sateen ja loputtomiin pehmeää hiekkaa.
Harmillisesti koko päivän piippailun jälkeen taskun pohjalla kilisee vain vienosti. Eurokolikot sentään vielä kiiltävät, venäläinen laatu näkyy uusissakin kolikoissa oudosti ruosteena.
Porin keskusta on illalla yllättävän viriilissä tilassa. Halvan madallussarjan läpikäynyt teinibemari kurnuttaa särkyvää bassoaan tunnista toiseen ja kiertää ydinkeskustassa pientä ympyrää kuin luuppiin jumiutunut paarma. Jossakin vaiheessa säveletön möyry alkaa jo kyllästyttää ja mieli tekee tunkea paarman sisälle asettuneiden jannujen lippikset bemarin pakosarjaan.
Löydämme ruokapaikan Rossosta. Puolustaudun sillä, että muut paikat olivat täynnä.
Listan pihviannokset kiinnostavat, ja juuri sopivasti kylkeemme riennähtääkin nuukahtaneen hallin ulkonäöllä sivallettu nuori mies, jonka rinnuskyltin nimi on Toni
- Hei! halli kiekaisee. Voisinko tuoda jotakin juotavaa.
- Iso cokis, kiitos.
- Pepsi varmaan käy? Entä pojalle?
-Iso Sprite.
- Seven Up varmaan käy. Onkos löytynyt vielä mitään syötävää.
- Juu, vastaan, pippuripossu kiinnostaisi. Minkä kokoinen pihvi annokseen kuuluu?
- Noh. Vaikea kuvailla, mutta varmaan joku tällainen, Toni tuskastuu ja piirtää ilmaan pihvin kokoisen kiekuran. 3D-mallinnus ilmatilassa on kuitenkin aina ollut suuri heikkouteni, joten pyydän pihvistä ihan konkreettista grammatietoa. Toni vaihtaa kasvojensa värin kalpeasta kiirastuleen, lupaa ottaa asiasta selvää ja katoaa pitkäksi aikaa samaan aika-avaruusjatkumon säröön, josta eteemme muljahtikin.
Luoksemme palattuaan tämä unelma-ammattinsa selvästi löytänyt ilma-animaattori pudottaa ensin muistivihkonsa ja heti perään lyijykynänsä ja toteaa, ettei tänään oikein suju. Kohteliaasti olen samaa mieltä ja tilaan pastaa. Poika valitsee katkarapuvoileivän ja pihviannoksen. Lopuksi toteamme juomien olleen erinomaisia.
Vietämme yön hotellissa. Samassa rakennuksessa on myös omistusasuntoja ja ilmeisesti puukenkäisten sorkkaeläinten muuttopäivä. Nopeista jalkaliikkeistä päätellen yläpuolellemme on vauhkoontunut kokonainen ryhmä Riverdance-tanssiryhmän iltaenergisiä jäseniä, joista jokaisella on raahattavanaan metallijalkaisia kirstuja, ruokailuryhmiä tai jakkieläimiä. Lopulta klo 2 kyllästyn mekkalaan ja kysäisen respasta korvatulppia. Ystävällinen yöpäivystäjä lupaa etsiä minulle sellaiset.
Tulppia odotellessani notkun hotellin käytävällä, kun hissistä kipsuttaa niin ällistyttävän tiukkaan minihameseen ängetty puuma, että päättelen naisen päätyneen hameena toimivaan hedelmäpussiinsa jotenkin alipaineistuksen avulla. Rouva on ilmeisesti yrittänyt nuorentaa itsensä vankalla meikillä. Huolellinen pohjatyö näköjään palkitsee kokeneen huoltomaalaajan, sillä telaajalla on saaliinaan nuorehko mies. Päättelen nuorukaisen näköaistin toimivuuden rajoitetuksi, mutta onneksi en usko silmillä olevan merkitystä tulevassa raatelussa.
Suureksi ilokseni korvatulppani saapuvat seuraavalla hissikyydillä. Juuri sopivasti peittämään sekä yläkerran muuttokolinat että naapurihuoneen säälimättömän teurastuksen jurskeen.
Toinen kaivuupäivä on varattu vanhemmille aarteille. Muita yhtäläisyyksiä yöllä kohtaamani nuoren miehen kanssa ei ole. Saamme luvan tonkia peltoa keskiaikaisen kirkon lähettyviltä, mutta vanhin kolikkomme on lopulta vain vuodelta 1825. Poika löytää vuoden 1866 pennin, joka on kaksi vuotta liian nuori. 1864 vuoden kolikolla olisimme jo rikastuneet.
Kurkistelemme vielä silkasta mielenkiinnosta itse kirkkoa, mutta väsy on jo päässyt jäseniin eikä se koskaan saavu yksin. Vilu seuraakin taas välittömästi perässä, joten sanomme Ulvilalle hyvästit.
Matka kotiin on hiljainen. Lokakuu syö valon yllättävänkin nopeasti ja lopulta kotipihaan päästyämme on jo pilkkopimeää. Poika rientää pesemään kolikoita puhtaaksi ja minä ihmettelen vielä hetken raikasta ilmaa. Tuuli tuoksuu märille lehdille ja vilu tulee taas nopeasti. Kesä on jo kaukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti