Viime aikoina olen miettinyt ilolla Ilonaa. Se on muuten harvinaista, koska ne muutamat kerrat, kun olen kyseisessä viihdemaailmassa vieraillut, kokemus on ollut lattea kuin hiiren rintamus. Tiskin takana levyjä on ilmeisesti pyöritellyt DJ NRJ, koska musiikki on ollut täsmälleen samaa kuin Tampereen taajuudella 90,0.
Yksi onnistunut reissu näköjään kantaa kuukausia eteenpäin. Bobby pubiksi nimetyn juottonurkkauksen isäntänä hääräsi mies, joka juomillaan sekoitti pään ja musiikilla mielen niin tehokkaalla sekoitussuhteella, että tällainen jo hieman jäykistynyt parrukin hämmentyi.
Faithless, Prodigy, Sash, Alexia ja moni muu. Korvanlehdiltä jonnekin syvemmälle, sinne missä muistot sijaitsevat. Siellä ne yhdistyvät tiettyihin tapahtumiin tai ajanjaksoihin, iskevät kipeästi tai lipaisevat hellästi ja palauttavat mieleen hetkiä, jotka takkuinen sammal on jo muistista peittänyt. Sammaleen paksuudella ei onneksi ole väliä. Kaikki pyyhkiytyy hetkessä paljaaksi, kun aika, paikka ja sävel osuvat kohdilleen.
Viime viikot olen vältellyt vittumaisia hippusia, joita silmä ei näe, mutta kurkku tuntee. Yhden flunssa-aallon onnistuin jo väistämään pesemällä käsiäni kuin laitoshoitoa kaipaava neurootikko. Vatkasin palasaippuoita vaahdoksi yhden toisensa perään, mutta niinhän sitä sanotaan, ettei vatkattu kattila kiehu.
Sama kai pätee vaahtoon ja basilleihin, koska joku niistä rinoista tai adenoista löysi kaikesta liiallisesta käsihygieniasta huolimatta oikean kaistan kiusantekoonsa ja sai nielemislaitteistoni kirvelemään. Onneksi on sairasloma, Netflix ja Buffy, sekä tietenkin mahdollisuus kipulääkkeiden yliannostukseen.
Kyllä yövuoroista selviää, vaikka ihminen ei selvästikään ole yöeläimeksi tarkoitettu. Olen mulkoillut uusia työkavereitani nyt hieman yli kuukauden verran, enkä ole havainnut ylisuuria silmiä, epänormaalilla kiertoradalla kääntyvää päätä tai mitään viitteitä herkistyneeseen hajuaistiin. Olen kyllä nähnyt verestäviä silmiä, nuokkuvia päitä ja tyhjiä katseita. Yleensä havainnot ajoittuvat työvuoron viimeisille tunneille, kello kolmen ja viiden välille. Ehkä yöeläinten tyypilliset merkit ovat ihmisillä erilaisia kuin muilla nisäkkäillä tai pöllöillä.
Yövuorojen jälkeinen vapaapäivä on osoittautumassa melko hankalaksi. Tavalliseen rytmiin olisi päästävä nopeasti, mutta keho on ajoittain eri mieltä. Eilen se halusi väkisin sammua, vaikka aika hereillä olemiseen oli mitä otollisin. Tutkimme nimittäin pojan kanssa Kaarina Maununtyttären muinaisia kotinurkkia ja porasimme kartanon viereiselle pellolle toiveikkaita reikiä. Ei löytynyt kruunuja, valtikoita tai kultaisia suksia, joten köyhiksi jäimme. Luomet lumpeina nilkutin kotiin buranapurkin äärelle, ja nyt kun asiaa mietin, se taisi olla se hetki, kun adeno löysi minut.
Metallinetsintäkausi lähestyy jo loppuaan, mutta onhan meillä sentään jotain mukavaakin piirongin aarrelaatikossa. Parhaimmat löydöt ovat neljä kolikkoa, joista vanhimmassa näkyy vuosiluku 1666.
Hauska ajatella millainen maailma ja maisema silloin oli, minkälaisia lienivät kolikon hukanneen Ragnar Rahikaisen ilonaiheet tai ongelmat. Huikkasiko mies kylänsä musikantille, että soitappas Hiironen vielä se yksi tuttu kappale, se kun jotenkin kummallisesti saa mielen haikeaksi. Aivan kuin olisin jälleen nuori ja sileä, ilman ajan karhaamia ajatuksia ja kun myllyyn sai vielä niitä vanhoja kunnon kiviä. Tuntuu kuin ajatukseni ja odotukseni olivat silloin suurempia, enkä enää tavoita sitä samaa, mutta soitahan nyt, niin muistellaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti