Jo pitkään olen toiminut oman kirjoitustyylini mittarimatona. Mietin asiaa ennen Kettua, tunnustelin mahdollisuuksia herkin aistikarvoin repolaisen matkan varrella ja koteloiduin lopulta vailla ratkaisevaa ajatusta Ketun valmistuttua. Vieläkään en tiedä mikä minä olen, vielä vähemmän millaiseksi joskus ehkä valmistun.
Tuntevatkohan oikeat kirjailijat heti uransa alkuvaiheessa voimakasta poltetta johonkin tiettyyn tyylisuuntaan ja roihauttavat kytevän ajatushiilloksensa liekkeihin vain yhdellä tarkalla puhalluksella? Itselläni on kasassa vain rimpuileva kimppu häilyviä kipinöitä, joista yksi tuikkii fantasialle, toinen aikuisten romaanille ja kolmas jo hieman kokeilemalleni lastenkirjallisuudelle. Loput kieppuvat kuin tulikärpäset painottomassa tilassa ja heittelevät pikkukiviä säröilevään idealamppuuni. Ideoita on, mutta ne sopivat toisiinsa kuin inuiitit Ibizalle.
Selviääkö asia edes miettimällä vai vahvistanko vain koteloni kuorta mittaamalla samaa ratamoa yhä uudelleen? Pitäisikö minun vain alkaa kirjoittaa vaikka kahta projektia samanaikaisesti ja katsoa kumman sivut lisääntyvät luontevammin? Jussi on hyvällä alulla ja pidän juonen perusideaa onnistuneena, mutta miksi ajatus palaa yhä useammin nuorten fantasian pariin?
Himo hyvään tarinaan kuumottaa kuin narubikinit näköaistia ja parhaat ideat näyttävät syntyvän mielikuvituksen vapaasti pyörähdellessä. Ehkä se on juuri se erilaisten mahdollisuuksien määrä joka fantasiassa kiinnostaa. Voin halutessani nostattaa myrskyn mikrokupuun tai ladata vihulaisen nivusiin vasullisen kirpeitä virvatulia. Ehkei nyt sentään, mutta mahdollisuuksia on enemmän kuin luonnosvihkossani sivuja.
Seuraavaksi aamuvuoroviikko ja keskeytetyt kauneusunet. Näen jo itseni nuokkumassa patjan reunalla toinen sukka jalassa ja toinen ties missä, puoli päätä syvästi yössä.
Kirjoittavat sitä kuitenkin muutkin, vaikka vuorotöissä käyvätkin. Otan siis tavoitteeksi saada paperille jonkinlaisia hahmotelmia tulevista kässäreistä, ei tämä jahkailukaan mihinkään johda. Väsyneenä ja ajatuksen karkaillessa tyynyn päälle perinteinen kynä-paperi-yhdistelmä lienee toimivin.
On tullut aika yrittää jotakin uutta. Ehkä parin viikon päästä tiedän onko ajatuksissani kipinänkään verran virtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti