sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Matkailua

Turussa on kultaa. Tai oikeastaan oli, sillä nyt se on Tampereella. Muutama viikko sitten lumiraja kulki jossakin Tampereen leveysasteilla, joten latasimme pojan kanssa metallinpaljastimen tuoreilla paristoilla, varasimme hotellin Turun keskustasta ja suuntasimme Museoviraston suojelualuekartta takataskussa etsimään aarteita luvallisille vyöhykkeille.

Nopeasti pimenevässä illassa Turku sai sekavan kaupungin tuomion, jossa hetken kiersimme kehää hotelliamme etsien ja ylitimme samalla kohmeana lorisevan Aurajoen useammankin kerran. Testasimme kuuluisan Dennisin kiekot, jotka olivatkin lähes yhtä maistuvia kuin Tampereen Napolissa. Palvelu tosin oli kuin hienommassakin ravintolassa. Dennisissä jopa maistatettiin alkupaloja ennen niiden mahdollista tilausta. Napolissa muistaakseni sanottiin ”siittä sitten”, kun pääruoka saapui. 
Saimme kuitenkin mainion reissun vanhassa kaupungissa, jota talvi ei vielä silloin ollut saavuttanut, sekä ensimmäiset Museoviraston pölysilmäisille kuraattoreille lähetettävät löydöksemme. 

Perhematkan suunnittelu etenee, vaikka erilaiset toiveet ja kuvitelmat hidastavatkin asioita. Tyttärelle riittäisi Kroatia, lämpimät uimavedet ja viidakko. Lyhyt vilkaisu kasvillisuusvyöhykkeistä kertovaan karttaan kuitenkin aiheuttaa lyhyen pettymyksen, kun mainitsen budjettimme riittävän vain nahkeille lehdille saakka. Toiveet kesyistä apinoista ja kirkasotsaisista kakaduista tyhjenivätkin vikkelämmin kuin Siltsun nesteytyspussit, mutta onneksi uusi nousu oli vain muutaman henkosen päässä. Mikä tahansa metsä kuulemma riittää, mutta aasit voisivat olla hauskoja.  

Poika haluaa pehmeää rantahiekkaa, turkoosin meriveden ja kaloja aaltojen alle. Pelkkä pigmentintuotannon kiihdytys ei kuitenkaan kelpaa eikä rauskujen seassa äyskäröinnissä ole seikkailua riittävävästi. Mukaan tarvitaan siis retki, jossa mennään johonkin jollakin ja tehdään jotakin. Etsin siis sellaisen jostakin. 

Jälkiviisaana lisähuomautuksena itselleni totean, että reissusuunnitelmaa ei olisi kannattanut aloittaa eksoottisista paikannimistä kuten Seychellit, Malediivit tai Mauritius. Hellettä ja trooppista hurmosta uhkuvien valokuvien ja ylellisten adjektiivien sanakirjasta kasattujen matkaesittelyiden jälkeen pakitus Kanarialle tuntuu karummalta kuin Hua Baon ja Jin Baobaon kohtalo. Kotoisasta Kiinasta kohti kuuraa, yksiväristen karhujen maahan. 

Tampereella päivä pitenee. Näin sydäntalvella on vaikea kuvitella missä kaukana kevät tällä hetkellä henkäilee, mutta kesään on 58 päivää. Miamin kielessä ei ole omaa sanaansa lumirajalle. 





sunnuntai 7. tammikuuta 2018

40

Yöllä se saapui. Lipui synkkänä pitkin tehtaan pitkiä käytäviä, sivuuttaen nuoret ja huolettomat, jotka eivät sitä vielä tunnistaneet tai osanneet pelätä. Muka huomaamatta laskeutui ylleni kuin raskas viitta, kuiskaillen muinaisia sanoja, kuten kihti ja sydänkouraus.  
Tunsin sen kuitenkin, kurttuina ihossa, kulumana lonkassa, alzina heimerissani. Yhtäkkiä tunnistin myös merkitykset sanoille vaudeville tai tanssilavakulttuuri, ymmärsin Santtu-Matias Rouvalin ihanuuden sekä ämpäreiden ylivoiman.    
Ei ollut turvakengistä apua, suojalaseista edes hidasteeksi. Syntymäpäivä tuli ja pudotti ylleni likaisen pommin, jota en tahtonut, mutta silti se minulle pakotettiin. Pölyn laskeuduttua yskin pöhön keuhkoistani, laskin kasassa olevat ikävuodet ja sain tulokseksi musertavat 40. 

Okei, yksi lisävuosi se vain on, mutta jostakin syystä erityisen kipeästi korahtava. Ehkäpä siksi, että viisitoista vuotta sitten muistan kuvitelleeni etapin kovin erilaiseksi. 40 oli se kaukaisuudessa häilyvä piste, jossa olen kyllä Clooneymaisesti ikääntynyt, mutta minulla on rahaa, unelma-ammatti ja kroppa silkkaa lihasta. Hieman vajaaksi jäi. 
Vavahduttavan ensishokin jälkeen 40 tuntuukin sopivalta hetkeltä lyhyeen itsetutkiskeluun. Suihkuhetken sijaan voisin kuitenkin pysähtyä toviksi itseni äärelle ja miettiä mitä on tullut tehdyksi. Ajatusten liukastuttua voi tietysti jatkaa myös tärkeämpään aiheeseen - mitä seuraavaksi? 

Mitä minulla sitten on? Ratamon viehkeys ja vattumadon vartalo. Pehmeä luonne, joka näyttäytyy hankalana. Aaltoina kaatava ikävä isää, joka joskus oli. Teksti, joka oli melkein kirja, suunnitelma, joka on melkein teksti. Tili pankissa, saldo varmuuden vuoksi matalalla. Ammattiin asti en ole päässyt, nousujohteinen ura kuulostaa vain kulumalta ylämäessä.  

Mitä seuraavaksi? Soseutetut ateriat? Yöpöytähampaat ja hauraat luut, matalapaineesta ärtyvä vilkkuluomi? Muisti, joka murenee? Tarinat, jotka alkavat aina sanoilla ”silloin kun minä olin nuori” tai ”muistan kuinka kulkutauti saapui”. 
Liioittelen, tiedän, mutta se vanhalle sallittakoon. 

Mitä oikeasti seuraavaksi? Odotan kevättä ja varsinkin maaliskuuta, jolloin viimeistelen kesältä vajaaksi jääneen rusketuksen. Päätin viedä myös jälkikasvun maailmalle, kuljetan ne hetkeksi kauas kotiovelta. Saisinpa vain vinkkejä sopivista kohteista, sillä tutkimisen tuska iski netissä nopeasti. Vaatimukset eivät ole liian korkeat. Lämpöä, suolaista vettä ja laadukas hotelli, lintuja, jotka liruttavat vieraalla kielellä. 
Jong-unilla on nappi, Trumpilla toinen. Minullapa on nyt työpaikka, kaksikin hyvää ideaa ja ydinkärki täynnä juonikkaita kuvioita. Lopetan ajautumisen ja toivomisen ja palaan työhön mihin haluan ja ehkä siihen ainoaan, jonka hallitsen.  
Ladon sanoja, kunnes painokone ne kelpuuttaa.