Yöllä se saapui. Lipui synkkänä pitkin tehtaan pitkiä käytäviä, sivuuttaen nuoret ja huolettomat, jotka eivät sitä vielä tunnistaneet tai osanneet pelätä. Muka huomaamatta laskeutui ylleni kuin raskas viitta, kuiskaillen muinaisia sanoja, kuten kihti ja sydänkouraus.
Tunsin sen kuitenkin, kurttuina ihossa, kulumana lonkassa, alzina heimerissani. Yhtäkkiä tunnistin myös merkitykset sanoille vaudeville tai tanssilavakulttuuri, ymmärsin Santtu-Matias Rouvalin ihanuuden sekä ämpäreiden ylivoiman.
Ei ollut turvakengistä apua, suojalaseista edes hidasteeksi. Syntymäpäivä tuli ja pudotti ylleni likaisen pommin, jota en tahtonut, mutta silti se minulle pakotettiin. Pölyn laskeuduttua yskin pöhön keuhkoistani, laskin kasassa olevat ikävuodet ja sain tulokseksi musertavat 40.
Okei, yksi lisävuosi se vain on, mutta jostakin syystä erityisen kipeästi korahtava. Ehkäpä siksi, että viisitoista vuotta sitten muistan kuvitelleeni etapin kovin erilaiseksi. 40 oli se kaukaisuudessa häilyvä piste, jossa olen kyllä Clooneymaisesti ikääntynyt, mutta minulla on rahaa, unelma-ammatti ja kroppa silkkaa lihasta. Hieman vajaaksi jäi.
Vavahduttavan ensishokin jälkeen 40 tuntuukin sopivalta hetkeltä lyhyeen itsetutkiskeluun. Suihkuhetken sijaan voisin kuitenkin pysähtyä toviksi itseni äärelle ja miettiä mitä on tullut tehdyksi. Ajatusten liukastuttua voi tietysti jatkaa myös tärkeämpään aiheeseen - mitä seuraavaksi?
Mitä minulla sitten on? Ratamon viehkeys ja vattumadon vartalo. Pehmeä luonne, joka näyttäytyy hankalana. Aaltoina kaatava ikävä isää, joka joskus oli. Teksti, joka oli melkein kirja, suunnitelma, joka on melkein teksti. Tili pankissa, saldo varmuuden vuoksi matalalla. Ammattiin asti en ole päässyt, nousujohteinen ura kuulostaa vain kulumalta ylämäessä.
Mitä seuraavaksi? Soseutetut ateriat? Yöpöytähampaat ja hauraat luut, matalapaineesta ärtyvä vilkkuluomi? Muisti, joka murenee? Tarinat, jotka alkavat aina sanoilla ”silloin kun minä olin nuori” tai ”muistan kuinka kulkutauti saapui”.
Liioittelen, tiedän, mutta se vanhalle sallittakoon.
Mitä oikeasti seuraavaksi? Odotan kevättä ja varsinkin maaliskuuta, jolloin viimeistelen kesältä vajaaksi jääneen rusketuksen. Päätin viedä myös jälkikasvun maailmalle, kuljetan ne hetkeksi kauas kotiovelta. Saisinpa vain vinkkejä sopivista kohteista, sillä tutkimisen tuska iski netissä nopeasti. Vaatimukset eivät ole liian korkeat. Lämpöä, suolaista vettä ja laadukas hotelli, lintuja, jotka liruttavat vieraalla kielellä.
Jong-unilla on nappi, Trumpilla toinen. Minullapa on nyt työpaikka, kaksikin hyvää ideaa ja ydinkärki täynnä juonikkaita kuvioita. Lopetan ajautumisen ja toivomisen ja palaan työhön mihin haluan ja ehkä siihen ainoaan, jonka hallitsen.
Ladon sanoja, kunnes painokone ne kelpuuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti