perjantai 30. joulukuuta 2016

Nuhathunderi

Ketun korjauskierros on lyhyellä joululevolla, joten keskityin viikonloppuretkellä Kurussa muihin elukoihin. Tavoitteena oli tosiaankin vain rentoutua ja alan kokeneena veteraanina hoidinkin homman onnistuneesti maaliin.
Vesisateinen viikko muuttui juuri sopivasti pikkupakkaseksi ja köykäisessä lumisateessa tehty kävelyretki pimeässä metsässä oli kersoille elämys. Seitsemiseen asti emme lähteneet, ei kyllä ollut tarvettakaan, riittävästi aitoa luontoa löytyi aivan isäntäperheen takapihalta.
Päivällä tutkimme majavien patoja ja ihmettelimme talttahampaiden leikkuuvoimaa. Lumisade oli myös tallentanut puiden ympäröimälle peltopläntille erilaisten eläinten yöllisen kokouksen jäljet, joista mieleenpainuvimmat kuuluivat mäyrälle.
Parasta olivat kuitenkin talvehtivien suopursunlehtien sulattaminen nyrkin sisällä. Kädet tuoksuivat kesälle pitkälle mustaan yöhön.

Jouluviikko toi taloon kuusipuun ja tämän oksille värikkäät pallot. Tilaamani kinkku oli kaksi kiloa pienempi kuin piti, mutta pikkuiseksi joulupöydän herkuksi suunnittelemani poropaisti paisuikin sitten useampikiloiseksi palluraksi kallista, ilmakuivattua lihaa, jota todennäköisesti ripotellaan erilaisten ruokien ja aamumyslin terästeeksi vielä maaliskuussa.

Itse juhla meni hyvin, mutta jotenkin kaikki on vaisumpaa vuosi vuodelta, kun joulun tunnelma tuntuu olevan aina vain vaikeampi tavoittaa, enkä oikein tiedä mistä sitä pitäisi kurotella. Lapsuuden jouluja on tietysti turha yrittää löytää, mutta löytyisi nyt edes jotakin, pienikin tunne siitä, että päivässä on muutakin erityistä kuin imelletty perunalaatikko.
Yritin etsiä tunnelmaa jouluradiosta, mutta korviin tarttui vain Last Christmas, joka soi niin tiheästi, että lopulta teki vain mieli mennä kuumaan suihkuun ja täyttää korvat vedellä. Etsin sinappihunnun alta, mutta siellä oli vain possu. Etsin ulkoa ja sytytin roihut komeaan muodostelmaan etupihalle, kunnes kaatosade hukutti liekkien lisäksi haaveeni joulumielestä.  

Käymme aina aattona Kalevankankaan hautausmaalla seuraamassa sankaripatsaan kunniavartion vahdinvaihtoa, ja sytytän kynttilän mummolleni. Tänä vuonna mukana oli kynttilä myös isälleni.
Nimikyltin näkeminen riipaisi kipeämmin kuin osasin ennakoida, vaikka olin osannut varautua vaikeaan hetkeen. Kymmensenttinen laatta, johon oli kirjoitettu vainajan nimi ja elinvuodet, siinä kaikki mitä ihmisestä jäi jäljelle muille nähtäväksi.
Missä luki tarina miehestä, joka rakensi talon, jos niin lupasi? Missä oli kertomus isästä, joka vei poikansa nukkumaan jättihyppyjäniksellä niin korkeilla loikilla, että pää puhkoi pilviä. Missä oli kirjoitus isästä, joka rakensi liukumäet, takapihan tenniskentän tai osasi kaiken mihin vain päätti ryhtyä?
No, eihän nimilaattaan elämä mahdu, ainoastaan nimi ja kaksi päivämäärää, jotka eivät näytä oikein miltään, mutta joiden välissä tapahtui kaikki.

Jouluaattona tytär oli nuhakuumeessa, joka vei pieneltä juhlijalta voimat. Otin surkean sairastajan viereeni nukkumaan, mutta kun yöllä heräsimme kasvotusten ymmärsin tehneeni virheen. Muutaman päivän päästä iskikin raivotautinen flunssa, joka jatkuu edelleen.
Yritin taudista huolimatta kirjoittaa hieman, mutta teksti oli kuin suttuinen aivastus, niljahteleva niistos paperilla, joka kannattaa vain varovaisesti taittaa mytyksi ja toivoa, ettei se enää kerran ulostauduttuaan palaa.

Tällä hetkellä poika suunnittelee jo uudenvuoden viettoa ja selailee rakettimainoksia samanlaisella innolla kuin itse aikoinani tutkin paperinkeräyslaatikosta löytämääni Jallua. Taivaalle pitäisi jysäyttää sadalla eurolla sähinää, räksettä ja poksuntaa, vaikka samat äänet saisi kuulla poskionteloistani ilmaiseksikin.
Säälittäviä tikkusia nämä nykyajan ilotulitteet. Ennen iso kiinalainen oli raavas pötkö voimaa, nykyään se näyttää joltakin, minkä jokin leppäkertun kokoinen piiperö on ohimennen pusertanut ja jättänyt huolettomasti rallatellen tienposkeen. Turbothunderiksi itseään kehtaa kutsua tötterö, joka ei saisi lommolle edes maitotölkkiä, saatika lennättäisi postilaatikkoa tien reunasta pihan puolelle. Perhonen lupaa nousta 20 metrin korkeuteen kirkkaasti loistaen, mutta muistan viime vuodelta jokaisen nousseen vain navan korkeudelle, säristen kohti kuin kipinöivä kimalainen.
Minulla oli kersana sellaisia thundereita, että jos kädessä sattui posahtamaan niin kättä ei tarvinnut enää murehtia. Erityisesti mieleen jäi käsikranaatin näköinen ja kokoinen pikimusta möhkäle, jonka tulilanka oli sormen paksuinen. Sen kun sujautti sopivaan paikkaan niin pian paikasta oli jäljellä vain ruudille haiseva savukiekura sekä karkuun juosseiden kakaroiden jalanjäljet suttuisessa hangessa.

Joka vuosi hämmästelen, että sormeni ovat tallella. 

torstai 15. joulukuuta 2016

Metsän kutsu

Taivaalta sataa sitä epämääräistä tuhjua, joka ei ole oikein mitään ennen auton tuulilasia. Ensin voi kyllä ilman kiireen tuntua leijailla harmittoman näköisenä useammankin kilometrin, mutta lasin pinnalle pitääkin sitten narskahtaa jäähän heti ensi kosketuksesta. Kaveriporukoissa liikkuvat nämäkin, iskevät auton nähdessään kuin lokkiparvi ranskanperunaan ja hyydyttävät pyyhkimensulat hyödyttömiksi. Annan lumikuurolle erävoiton ja siirryn sisätiloihin.

Sattumoisin kahvila on sama, jossa viime helmikuussa mietin kirjan kirjoittamista. Ajatus tuntui typerältä, nololtakin, joten pidin asian visusti omana tietonani. Kirjoittamispäätökseen liittyi silloin tietenkin suurempiakin asioita, joten lopulta päätin kertoa asiasta jollekin - itselleni.
Kyllä. Kuljin kotonani ympäri olohuonetta ja puhuin itsekseni. Mitään yllättävää keskustelussa ei tullut esiin, koska tiesinkin jo mistä aion jutustella. Jotenkin piti vain saada testattua, että onko idea erilainen ääneen lausuttuna, ajatuksilla kun on joskus tapana tukkeutua, kun niitä liikaa hauduttelee.
Testimenetelmäni vaikutti ehkä mielenterveyspotilaan päivärutiinilta, mutta olin sittenkin oikeassa. Ajatus kirkastui, kun se muuttui ääneksi.

Tarina alkaa paikasta, jossa istuskelen, tai siis sen ulkopuolelta, ketuille ei ole järjestetty pöytiintarjoilua. Karu parkkialue hampurilaisravintolan ympärillä, autoja ja ihmisiä, kirkkaat valot, joiden tehtävänä on voittaa yö.
Rakennuksen alle pieni eläin mahtuu piiloon kaikkea muuta paitsi yksinäisyyttä, ja pian koti muuttuukin vankilaksi, kun kettu näkee kaiken, mutta kukaan ei näe sitä.
Kettu kaipaa johonkin, paikkaan jossa kevättä voisi myös koskettaa, eikä vain nuuhkia etäältä. Se haluaisi nukkua tähtien kanssa ja kerrankin kuulla niiden hiljaisuuden. Tuuli kutsuu sitä mukaansa, mutta vain unissaan se löytää rohkeuden nousta sen matkaan. Lopulta se herää aina samassa kohdassa, metsän reunassa.
Tästä ideasta kehkeytyikin lopulta sivukaupalla seikkailua, jolle on ilmottautunut jo innokkaita testilukijoita. Kummitytön kannattaakin jo varautua omaan urakkaansa, muita varten kerään edelleen rohkeutta.

Viikonloppuna teemme retken metsään ketun esimerkin mukaisesti ja matkaamme Kuruun, jossa päätavoitteena taitaa olla rentoutuminen. Sepä onkin yksi lempipuuhistani, joten ajattelin rupatella mukavia, kuumentaa itseni puukiukaan pehmeässä puhkeessa ja etsiä lasten kanssa vaikka eläinten jälkiä. Kävelyetäisyydellä onkin sopivasti majavien pato, jonne on vielä retki tekemättä.
Lähellä sijaitsee myös Seitsemisen kansallispuisto, jossa olisi mukava piipahtaa makkaran ja sinapin kanssa. Ehkä sinappitahrojen lisäksi mukaan tarttuu myös muutama komea maisema, jotka voisin vielä ujuttaa kirjan sivuille.

Sade hellittää vasta useamman kahvikupillisen jälkeen. Kerralla täyteen leimatusta kahvikortista ymmärrän viimein juoneeni liian paljon ja liian myöhään iltapäivällä, mutta muistiinpanoja tehdessä ajantaju taas hukkui.
Kaksikin kuppia kahvia närästää nykyään jo hieman, kolme nostaa kynsitulet kurkkuun, mutta kuusi sytyttää jo sellaisen infernon, ettei Rennie-paketissa riitä pastilleja sen sammuttamiseen. Santsikupit olivat kyllä edullisia, maksankin virheestäni kalliisti vasta tulevana yönä.

Kirjoittelen ylös muutamia yksityiskohtia lähialueen puistosta, keväisin pirteänä virtaavasta purosta ja sen yli kulkevasta puisesta sillasta. Sillan alla on pieni syvennys, johon mahtuu juuri sopivasti kaksi pikkuista eläintä, yllättävät ystävykset yksinäisten maailmassa.
Etsin vaistomaisesti lumesta pieniä käpälän jälkiä, mutta eihän kettu täällä enää ole. Se makasi tällä paikalla viime keväänä, ymmärsi viimein jotakin tärkeää, nosti kuononsa kohti tuulta ja uskalsi.

Yritän vielä vähän piirrellä maisemaa, mutta en osaa. Piirrän kuuset edelleen samalla tavalla kuin ala-asteella, kaunis puro on kuin heisimato. Aiemmin raapustamani kettukin näyttää aivan hauelta, jolla on koiran pää ja kampelan silmät.
Hmm, pilkkikausi onkin jo muutaman kunnon pakkasyön päässä.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Kalaa, kukkoa ja kättelyä

Molemmille lapsilleni Ketun perusjuoni on ollut alusta asti selvä. Poika totesikin edellisellä testilukukierroksella, että tyhmää kun kaikki kerrotaan jo liian varhain. Olen saanut jo monia hyviä kommentteja, mutta tuo taisi olla kesällä yksi ratkaisevimmista.
Huomasin kirjoittaneeni juonen todellakin liian helpoksi, mutta helppous osoittautuikin lopulta juuri sopivaksi hämäykseksi. Onnistuin siis puijaamaan molempia. Ilmiselvän taakse on hyvä piilottaa yllätyksiä.

Jännä juttu tämä loppusilottelu. Päätin pikkuisen vielä hioa Ketun viimeisiä sivuja, tasoitella pahimpia särmiä. Lopulta en muuta löytänytkään kuin teräviä kulmia ja väkäsiä tikkuja, joita olin luullut kirjaimiksi. On tietysti hyvä, että löydän itsekin nämä korjattavat asiat, mutta joskushan on tultava valmista. Kuinka paljon pitää hioa, että tikut lopulta tylstyvät?

Onneksi päiviin on mahtunut muutakin kuin loputonta oikolukua. Keskustori täyttyi Suomen kunniaksi ihmisistä ja taivas ilotulitteista. En tiedä säästeltiinkö suurimpia paukkuja jo ensi vuoden juhlaan, mutta sähikäiset tuntuivat tällä kertaa vain savuttavan.
Ennen Tampereen itsenäisyysjuhlassa Hämeenkatu suljettiin liikenteeltä ja pääsimme kävelemään poliisiautojen välistä keskelle tietä. Miestä korkeammat tervapadat savuttivat ja tuoksuivat tunnelmalle. Isä otti karvareuhkansa käteen Maamme-laulun ajaksi ja läpsäisi mustilla nahkarukkasillaan minua pipoon jos en huomannut tehdä samaa. Juuri ennen ilotulitusta keskustorin valot sammutettiin.
Nykyään tervapadat on korvattu jotenkin keinotekoisen tuntuisilla kaasuliekeillä, jotka vain sihisevät persoonattomasti. Tosin tänä vuonna niitäkään ei näkynyt lainkaan, autotkin kulkivat siinä missä meidän piti. Keskustori oli täynnä myyntikojuja, eikä Frenckellin aukion valomestari löytänyt tulituksen ajaksi oikeaa valokatkaisijaa.
Isä ei ollut enää pipoani läpsimässä, mutta pääsin jatkamaan perinnettä oman poikani hattuun. Mieli teki tehdä sama muutamalle muullekin.

En edelleenkään ole kranttu, valitin vain aiheesta. Taas

Vaimo oli jälleen yhdistänyt onnistuneesti kalan ja kukon, perinne alkoi joskus kun itse olin pieni. Silloin tosin isäni valmistamalle kalakukolle kerääntyi puoli sukua, tänä vuonna paikalla oli meidän lisäksi äitini.
Katselimme televisiosta ihmisten kättelyä ja yritimme löytää jonosta tuttuja naamoja. Toistensa päälle puhuvat selostajat onnistuivat paremmin. Itse tunnistin muutaman laulajan, urheilijan sekä Jaana Pelkosen, jonka muut tunsivat Euroviisuista tai kansanedustajan työstään. Minä näin vain Tiltin juontajan, jolla oli vatsan pyöreydestä päätellen toukka moottorissa.

Erehdyin käymään vanhalla työpaikallani, tai tarkemmin varmaankin siellä missä entiset työkaverini nykyään työskentelevät. Ei olisi kannattanut, ainakaan näin jouluaikaan, kun kaikki tuntuivat intoilevan tulevista pikkujoulujuhlista ja suunnitelmistaan.
Näin sen saman yhteishengen, jossa joskus olin mukana ja minullakin oli merkitystä. Huomasin, että vaikka kuinka pidänkin kirjoittamisesta on tämä melko yksinäistä puuhaa, enkä oikein kuulu mihinkään tällä hetkellä. Seison itseni kanssa nykyhetkessä, mieleni palaillessa menneeseen, enkä osaa katsoa tämän hetken ohi tulevaan. Olisi varmaankin nimittäin hyvä ajatella tätä vain välivaiheena, joka johtaa minutkin taas johonkin, paikkaan jossa on minun lisäkseni myös muita. Nyt puhelen päivisin vain itsekseni ja alan selvästikin kyllästyä juttuseuraani.

Sain samaan aikaan myös yllättävän puhelinsoiton eräältä vielä vanhemmalta työkaveriltani, jota en ole nähnyt vuosiin. Vaihdoimme pikaiset kuulumiset molempien nykytilanteista, mutta soittaja palasi nopeasti muistelemaan vanhoja, kun teimme yhdessä raskasta kolmivuorotyötä, mutta porukkamme oli mitä parhain. Tämänkin työpaikan jätin taakseni ajat sitten, mutta ihmiset nappasin mukaani. Soittaja tuntui tehneen samoin.

Huomasin siis ilokseni, etten ole ainoa, joka miettii menneitä. Ehkä tämä pimeä vuodenaika on muillekin samanlaista. Kun ei näe eteensä niin on katsottava taaksepäin.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Valmista

Se oli muistaakseeni maaliskuu, kun ensimmäisen kerran istuin aivan tosissani kirjoittamaan Kettua. Pää paisui ideoista, joita sitten pursotin muistivihkooni sitä mukaa kun uusia pulpahteli esiin. Ensimmäisiä vihkoon päätyneitä asioita oli eräs irtovitsi, jolle nauroin usein ja ilmavasti. Tällä viikolla kirjoitin sen itse tarinaan, sen paikka olikin lopulta aivan viimeisillä sivuilla.

Kettu on viimeinkin valmis. Tunne on yhtä aikaa iloinen, helpottunut ja haikea. Kirjan kirjoittaminen kesti melkein kahdeksan kuukautta, tosin sekaan mahtuu ainakin kaksi sanatonta kuukauttakin, kun hautajaisten jälkeen maailma oli hetken musta. En muista miten ihmeessä luulin pystyväni kirjoittamaan huumorilla höystettyä kepeää seikkailua, kun ajatus olisi tarvinnut valoa, mutta silmät eivät sitä löytäneet. Jossakin vaiheessa onneksi ymmärsin pitää taukoa, kun ketun askel oli liian raskas lastenkirjaan.

Käsikirjoitus muuttui matkan varrella isostikin, mutta väittäisin, että aina parempaan suuntaan. Perusajatus kuitenkin piti ensimmäiseltä sivulta viimeiselle, väliin vain ilmestyi aina hieman lisää väriä, kun uudet ideat piti sovitella paikoilleen. Edelleen lopussa on kohtaus, jolle täytyy vielä rakentaa perusta alkusivuille. Lisäksi tarvitsen hahmoille parikymmentä nimeä, joita en vielä jaksanut pysähtyä miettimään.
Jossakin vaiheessa taistelin myös kahden erilaisen lopetuksen välillä pitkäänkin, eikä tarina edennyt loogisesti mihinkään suuntaan. Valitsin lopulta kuitenkin toisen, ja ainakin tällä hetkellä luulen osuneeni oikeaan. Ihmeellisesti eräs mitättömältä tuntunut kohtaus puolivälissä kirjaa sopikin loppuratkaisuissa kaiken yhdistäväksi palaseksi.

Valmiita sivuja on 300, hyviä (minun mittapuullani) ehkä puolet siitä. En ole uskaltanut edes kurkistaa ensimmäistä sataa sivua, teksti on taatusti kuivaa kuin rasiallinen riisikakkuja. Sisko sanoi rehellisesti, ettei edes jaksanut lukea alkua, mutta riisikakun voisi ottaa. Niissäkin taitaa olla siis enemmän makua.

Pikakorjasin loppupäästä suurimmat kirjoitusvirheet ja istutin kersat lukemaan. Kommentit auttoivat taas uskomaan itseensä, tekstistä tykättiin. Samalla kuitenkin vahvistui alun ongelma, minulla on käsissäni kuin kaksi eri kirjaa, joista se parempi alkaa jostakin sivulta 150.
Korjauksiin taitaa siis kulua enemmän kuin suunnittelemani kuukausi, riippuen kuinka laajasti päädyn alkua muokkaamaan. Jostakin syystä tiedän kuitenkin onnistuvani siinä. Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun en epäile itseäni ja näen ympärilläni valoa myös pimeässä.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Televisiota turhantarkalle

En minä ole nirso enkä varmastikaan edes kranttu, vaikka minua noilla sanoilla taas härnättiin. Satuin vain väärällä hetkellä mainitsemaan, että televisiossa ei tule yhtäkään laadukasta tai edes mielenkiintoista ohjelmaa. Ilmeisesti onnistuin sohaisemaan kriittisen mielipiteeni kesken kaverini suosikkiohjelmaa, koska sain vastaukseksi nuo hienot sanat suoraan sivistyssanakirjasta.
Päätin testata asiaa laajemmalla otannalla ja annoin muidenkin kuulla arvioni televisiotarjonnasta. "Turhantarkka, ronkeli ja ylivalikoiva." Välillä tuntui, kuin olisin hyökännyt henkilökohtaisesti tietystä ohjelmasta pitävää kohtaan, niin sähähteleviä olivat vastaukset. "Mahdoton miellyttää, ennakkoluuloinen, minusta tämä on kyllä oikein hyvä, ethän sinä pidä mistään."

En varmasti ole ennakkoluuloinen, korkeintaan varautunut niin kuin protoni, eikä sitä kukaan arvostele. Samojen kommenttien toistuessa päätin kuitenkin ottaa haasteen vastaan ja testata kummassa on vika, minussa vai ohjelmatarjonnassa, ja ennakkoluulottomasti antautua raakaan kenttäkokeeseen suosikkiohjelmien kanssa.

Likka katsoo suomalaista Talenttia, joten niin sitten minäkin.
Mies heittelee keiloja ilmaan ja painovoima palauttaa ne takaisin. Se on aivan sama mitä sinne ilmaan viskot, kaikki on kyllä jo nähty. Pelkään, että lopuksi mies alkaa niellä miekkoja tai polkea yksipyöräisellä.
Nainen kertoo vitsejä haukkumalla itseään. En ymmärrä mitä sillä haetaan, nauruja varmaankin, mutta mieli tekee vain halata, että tulehan pois ennen kuin edes aloitat niitä ylivedettyjä panovitsejä.
Muutama huonohko laulaja, tanssija. Miehiä naisten vaatteissa, tuulikone hiuksissa ja Celine Dion äänihuulissa. Luovutan lopulta, kun Sillanpää sanoo kahdeksatta kertaa ihana.

Yritän jälleen Salkkareita. En tunne hahmoja enkä tiedä juonta, mutta ihmettelen suuresti teennäistä puhetapaa, eihän kukaan puhu oikeasti noin. Välillä tuntuu kuin olisin lasten näytelmässä. Niissä sentään kuitenkin on tunnelmaa, vaikka selvästi harjoitellusti puhuvatkin. Lapsille se sallittakoon, aikuisille suunnatussa töllöohjelmassa se on vain noloa.

Sisustusohjelmissa häiritsee taas liiallinen ihanuus. Sohva on ihana ja siihen on soviteltu sata vieläkin ihanampaa tyynyä, jotka estävät istumisen. Ai kun tämä eteinen on ihana ja siinähän roikkuu ne kuupatkin sieltä navetasta ja venevajan vino hirsi. Lastenlapset voivat istua kesällä tuolla ja ihastella karhennettujen koristeikkunoidemme vaaleita värisävyjä, kunhan eivät vain juokse rantaan, missä isoisä katsoo järvelle ja ihmettelee miksi ei saanut venettä, mutta lyhtykujan sai ja siihen puolipyöreät kivet.

Sana "Silkkitie" ohjelman nimessä kuulostaa lupaavalta, mutta dokkari on pilattu juontajalla, jolla on ikuinen hiki, päässä pipo ja kasvojen uurteissa vodka.

Kokkausohjelmia ei ole vaikea löytää, vaan välttää. Lähikuvaa, kun sipuli freesaantuu ja pihvistä paistetaan pinnat kiinni. Hyppysellinen suolaa ja pippuria ja loraus oliiviöljyä ja sitten sama kaikilla kanavilla. Sikke, Sukula ja Chafak. Yhtä jaksaa katsella, mutta ketään ei kuunnella.

Ohitan Vain elämää kokonaan, koska uusimman itkijän voi katsoa seuraavana päivänä lehtien etusivuilta.

Maisalle ja Nikolle annan lyhyen mahdollisuuden juosta mereen, mutta eihän se merikään niitä halunnut.

Eräässä ohjelmassa etsittiin kummituksia ja hengestä saatiinkin varma havainto, kun rotta juoksi huoneen päästä toiseen. Kummitusohjelmia löytyikin yllättäen iso liuta. Harmillisesti kameraan nämä räyhääjät eivät tallentuneet, mutta silti niitä siellä kuljeskeli, koska kyllä vanhan talon narahduskin voi sellainen olla.

Rakkauttakin voi televisiosta etsiä, ilmeisesti. Silmien päälle huivi ja huulet tötterölle, hyvällä onnella löydät syljestä sielunkumppanin.

Siirryn urheiluun, joka on näköjään nykyään tekninen suoritus. Mies tahtoo laihduttaa. Lihava kytketään tietokoneeseen ja laitetaan juoksemaan. Tietokone sanoo, että lihava hengästyy väärin ja sydän sykkii laitteelle epämieluisaan tahtiin. Mies vaihtaa heilurilaitteeseen, jossa hiihdetään ja juostaan samanaikaisesti. Mies heiluroi väärin. Hiki kyllä tulee, mutta laite sanoo sen tulleen virheellisesti. Juokse nyt hyvä mies niin, että laite ei piippaa. Mitä se tuollainen on, että vaan mennään ja puuskutetaan ja yritetään sulattaa pulla kyljestä ilman antureita. Käsi koukumpaan metsäläinen niin hikoat oikeista rauhasista.

Formulat jatkavat näköjään siitä, mihin ne aikoinaan Häkkisen jälkeen jätin. Mikähän rengas siellä nyt on menossa ja mikä tulossa ja koska se kaikki maaginen tapahtuu, kun niitä vaihdellaan. Jollakin se startti on aina likaiselta puolelta rataa ja kohta se varmaan vaan sutii kun muut jo menevät, mutta ehkäpä se on erilaisella taktiikalla liikkeellä ja sitähän nyt jännätään tulevilla kierroksilla, että onkohan.

Jethrosta en tykkää, Katajaan olen kyllästynyt, Arman on rasittava, Pekka Pouta sihisee. Miljonäärivisassa ei kai ole mitään suurta vikaa, mutta se ei vain kiinnosta.

Luonto-ohjelmistakin jotkut ovat valittaneet, kun niissä paritellaan, mutta itse näin enemmän kiimaisia nisäkkäitä rannoilla, kartanoissa ja paratiisisaarilla. Näille ryhmille kun annettiin pullo viiniä ja lupaus kameroista niin lihat löysivät toisensa.

Täytynee seuraavilla viikoilla keskittyä hyviin ohjelmiin, joutunen vain kaivamaan niitä maksukanavien puolelta. Tuloksista voisi hätäisesti tulkittuna saada kuvan, että olen haukkumanimeni ansainnut. En silti suostu lopputulosta nielemään, vaikka Paratiisihotellin neiti niin tekikin.















perjantai 18. marraskuuta 2016

Ketusta

Ajatus lämpeni lopulta samanaikaisesti ulkoilman kanssa, kun marraskuinen vesisade huuhtoi lumet ja pahasti huolestuttaneen sanajumini katuojaan. Molemmat saavat minun puolestani pysyä poissa lopputalven.
Lataamani aseet tehosivat myös. Siilikirja oli lopulta liian pehmeäpiikkinen, eikä nostattanut vielä sen kummempia ajatuksia. Muukalainen sai jo jotakin liikkeelle, vaikka juoni nyykähti napakan alun jälkeen kalsean linnan käytäville. Lopullisesti sanavarasto löytyi jälleen uudelleen luetun Kantajan sekä Juoksuhaudantien jälkeen.
Tavallisenkin asian voi näköjään sanoa epätavallisesti, Hotakaisen kynänjälki on sopivasti herkkää ja hauskaa. Olenkin yrittänyt löytää muita samantyylisiä kotimaisia kirjailijoita, mutta vielä ei ole onnistanut. Kaikki testaamani tuntuvat sortuvan liialliseen yrittämiseen. Hienoja sanoja puserretaan kuin ummetuksessa, ja lopputulos on väkisin väännetty ja teennäinen. Siinä missä Hotakaisen siirappi on piilossa rivien sisällä, muilla yli-imelä sanahillo pursuilee liioitellusti jo pinnalla, sotkee suupielet ja suttaa kauluspaidan.
Jatkan etsintöjä. Ei kai voi olla niin, että Hotakainen on ainoa ummetuksesta kärsimätön.

En tiedä miksi toisten kirjoittamat tekstit avaavat myös omia lukkotiloja. Kaikki kirjoittamisen oppaat puhuvat samasta asiasta, lukeminen auttaa kirjoittamaan. Kannustushuuto Kurusta saapui myös täsmälleen oikealla hetkellä ja Kettu pääsi jatkamaan matkaa.
Lisäsin rohkeasti uuden erän pojan toitottamaa fantasiaa, testataanpa jälleen toimiiko. Toivottavasti tasapaino ei keikahda liiankin mielikuvitukselliseksi, en halua eläimistäni taikasauvan heiluttajia.  Onnistuin kuitenkin mielestäni yhdistämään jo aivan kirjan alkusivuilla vihjaamani asian loppusivujen suurempien juonenkäänteiden kanssa ihan mainiosti. Korjausten jälkeen siitä saattaa tulla sitten jo hyväkin. Toivottavasti en liioitellut, testilukijat aikanaan päättäköön.

Nyt saa jo hieman makustella tulevaa. Mieli tekisi lähettää tekstini suoraan eri kirjakustantamoille, jostakin syystä sukulaisille ja ystäville vienti nostaa ihon näppylöille, joihin ei hydrokortisoni tehoa. Ehkä syynä on se, että en usko kustantamoiden kirjastani kiinnostuvan, seula on hurjan tiheä. Ammattilaisten kieltäytyminen ei siis kammota, kun odotuksiakaan ei ole.
Sukulaiset ovatkin sitten eri asia. Siloteltuja kehuja varmasti riittäisi, kun oikeasti miettivät, että tätäkö se on nyt vuoden kirjoittanut?
Tämä marraskuu on kuitenkin totisesti erikoinen. Kävin onnistuneesti kenkäkaupassa enkä tapojeni vastaisesti murehdi mahdollista epäonnistumistani tällä kertaa enempää.  

Kuukauden kirjoitustauko muutti aikatauluja niin, että raakavedoksen pitäisi olla valmiina joulukuun lopussa, toivottavasti hieman aikaisemminkin. Koko kirja on tällä hetkellä ajatuksissani tietynmittaisina rykelminä, enkä malta odottaa, että pääsen itsekin lukemaan sitä aivan alusta asti. Kokonaisuuden on oltava ehyt ja tasaisesti eteenpäin rullaava paketti, hiottavaa riittää. Muistan kuitenkin osan olleen ihan mallikastakin tekstiä, saa nähdä kelpuutanko sitä enää uusintakierroksella. Poikkeuksellisen marraskuun kunniaksi annoin itselleni jopa yhden kehun, pidin tietystä osasta kovastikin.

Tarkistuskierros vienee kuukauden, joten ehkäpä tammikuun lopulla Kettu olisi testilukijoita vailla. Vapaaehtoisia ilmottautujia odotellessa keitän kupillisen teetä.






perjantai 11. marraskuuta 2016

Suhteellisessa vaatehuoneessa

Ymmärsin olla hiljaa ja pysyä huoneeni perukoilla sofistikoituneesti kirjojeni kanssa. Aina välillä mieli teki käydä sanomassa jotakin vitsikästä, hetkeen sopivaa hupailua, mutta muistin kuitenkin kiltisti osani. Istuin syrjässä eväslautaseni ja Hotakaisen kanssa, niellen makoisia muffineja sekä mauttomia vitsejäni.
Tyttären kaverisynttärit sujuivat hyvin. Ei fyysisiä vammoja, ei henkisiä traumoja, ei kavereiden kesken nolattua tytärtä, kulhollinen syömättömiä sipsejä. Ehkä kaikki kutsut pitäisi järjestää näin.

Seuraavaksi sitten aikuiset. Keskiviikkona jo hieman harjoittelimme kahvittelua, mutta lauantaina rysähtää kunnolla. Ajattelin yllättää kaikki ja leipoa ihan itse, kunnes muistin, että kokkauskirjat ovat laatikossa vaatehuoneen perimmäisessä nurkassa alimpana. Matka kohteeseen ei ole pitkä, mutta tuntuu silti mahdottomalta.
Päärynänöttöset kuitenkin kiusoittelevat heikkoa mieltä ja sokerisen kaulinherkun perään kuolaava ihminen saa herkullisesta mielikuvasta uutta raivausvoimaa. Jos saksalainen leipuri jaksaa päivittäin taikinoida omenataskuja ja lähettää niitä laatikoittain Tampereelle Lidlin paistopisteeseen, niin kyllähän minäkin yhden pellillisen nöttösiä nyytitän.

Sunnuntaina sankarit vaihtuvat ja minä pääsen vuorostani pääosaan. Luvassa on komeasti luikautettu onnittelulaulu, sänkyyn tarjoiltu aamiainen sekä tietysti itse tehdyt isänpäiväkortit. Korteista on muodostunut mitä parhain perinne, ja muistan tietysti askarrelleeni niitä itsekin aikoinaan. Huolella ja ajatuksella tietenkin, tärkeälle ihmiselle, sankarille.
Leipomustenkaipuinen tutkimusretkeni vaatehuoneeseen muodostuu kuitenkin yllättävän hankalaksi. Minun ja keittokirjojen välissä on laatikoittain lasten valokuvia, vanhoja käsitöitä, omia koulutodistuksia ja -kuvia, aivan liian isoja silmälaseja. Mitä pidemmälle etenen, sitä kauemmas taaksepäin ajaudun. Lopulta tahti on yksi askel, yksi laatikko, viisi vuotta.

Oloni on kuin aikakapselissa, ajan suhteellisuuden ytimessä, jossa vietin yhden tunnin, kuljin kolme metriä ja matkasin 60 vuotta. Eräässä laatikossa on pussukallinen valokuvia isäni nuoruudesta. Mustavalkoisia hetkiä värikkäästä elämästä. Valokuvien seassa on myös askartelemiani vanhoja isänpäiväkortteja, jotka isä oli säilyttänyt. Siivosin viime talvena isän asunnosta pois paljon rikkinäisiä esineitä ja tavaroita, joilla ei kai ollut merkitystä. Kortit ja valokuvat taas ovat moitteettomassa kunnossa. Ehkä ne auttoivat, kun kaikki muu ympärillä hajosi.
Jotakin vielä liian hauraasti paikattua minussa rikkoutuu, kun löydän valokuvan isästä pitelemässä käsissään askartelemaani korttia, joka palasi tekijälleen nyt, yli 20 vuotta myöhemmin. Kadotan silmänräpäyksessä ajan ja paikan, kun ajatus lentää hallitsemattomasti vaatehuoneen ja lapsuuden väliä, kortti on välillä omassa kädessäni, välillä isän. Kortti on säilynyt kapselissa ehjänä, liimatut kukkaset edelleen paikoillaan. Ehjä kortti, rikkinäinen löytäjä.

Kun mieli on paha, ei nöttösestäkään tule hyvä, joten luovutan suosiolla etsinnät. Pakkaan kaiken takaisin ja palaan kahdella askeleella onnistuneesti nykyhetkeen ja sen eteiseen. Ulkona satelee edelleen lunta.
Etsin leivontaohjeita, mutta löysin aivan jotakin muuta. Kadoksissa olleet talvikenkäni, Carl Barksin parhaat sekä muistutuksen ajan parantavasta vaikutuksesta. Yhdeksän kuukautta ei riitä paikkaamaan liki neljänkymmenen vuoden aikana kertyneitä muistoja.

 


perjantai 4. marraskuuta 2016

Teetä ja tuskailua

Siilin eleganssi, Muukalainen, Kantaja ja pussi yön yli naheutettuja juustonaksuja. Jos ei tällä paketilla sanojen runsaudensarvi repeä, niin konstit alkavat olla lopussa. Niinhän siinä nimittäin kävi, että mitään ei paperille puristu eikä tirise. Liian pitkä tauko vei jokaisen puolikypsänkin idean mennessään ja Ketun jatkaminen tuntuu yhtä mahdottomalta kuin juokseminen unessa, eteenpäin ei vain pääse.

Kehitin myös aikataulupaniikin, koska aikaisempi suunnitelmani kirjan valmistumisesta vettyi. Paniikki on tietenkin turhaa, itsehän aikatauluni asetin, eikä kukaan muu odota kirjan valmistumista kuin minä itse. Halu päästä seuraavaan vaiheeseen kuitenkin polttelee, koska siinä vaiheessa saan jo vastauksia koko jutun järkevyyteen. Onko kirjastani mihinkään? Onko minusta kirjailijaksi? Onko kaikki ollut vain turhaa ja kallista haaveilua? Kulutinko kokonaisen vuoden järjettömään projektiin? Kuuluuko maksalaatikossa olla rusinoita?

Sain tukea tällä kertaa yllättävältä taholta, työkkärin sedän soittaessa. Selitin tilanteeni ja varauduin hyvinkin suorasanaiseen ripitykseen, mutta sainkin yllätyksekseni kehuja ja kannustusta. Juttelimme alan eri vaihtoehdoista, koulutuksista ja työmahdollisuuksista, joita oli siis oikeasti muitakin kuin vain kirjailija.
Puhelun jälkeen paniikki hieman helpotti. Eikö minun tarvitsekaan hypätä Ketulla suoraan huipulle? Voiko se jopa epäonnistua, mutta silti löydän alalta jotakin muuta? Lopulta ehkä jopa ammatin, jonka oikeasti haluaisin? Haaveilun puolelle karkaa näköjään taas, vaikka Kettukin jumittaa.

Muuton jälkeen on edelleenkin tavaraa kadoksissa. Kaikki oleellinen tuntuu hukkuneen ulottuvuuteen, johon näkökykyni tai ymmärrykseni ei ylety, mutta turhuuksien tilpehööriä löytyy joka kolosta.
En tiedä missä talvikenkäni ovat, mutta voisin halutessani kasata kynttilöistä eläväisen roihun. En tiedä millä laitteella höyläisin pajukoksi paksuuntuneen naamakarvoitukseni, mutta voisin halutessani juoda litroittain eksoottisen väristä teetä, jossa on maku suoraan viidakosta tai sen asukkaista. En saa keittiön kaappiin mahtumaan omaa kahvipakettiani, kun hyllyt on varattu tihramin- tai kihvelinmakuisille teelaaduille, Tiikerin Morsiamelle ja Leipurin Päiväunelle.  

Kiire tulee, eikä vain kuvitteellinen sellainen. Huomenna talon valtaavat naamiaisnaamariset naperot. Tai no, ehkä napero-sana on jo hylättävä, juhliihan tyttö jo 12-vuotissyntymäpäiviään. Tarkoituksena kai olisi pukeutua ja äristä Halloween-henkisesti ja huispata lähimetsässä taskulampun valossa. Ruuaksi pitäisi myös keksiä metkasti nimettyjä herkkusia, jotka näyttävät etovilta.
Halloween-teemaanhan tämä jätesäkkien valtaama kauhujen kartano soveltuukin hyvin. Kuivajäällä usvaa ja sopiva valaistus niin vaatesäkit muuttuvat ruumispusseiksi. Ehdotin myös suklaamoussea pursottimeen, jolla loihtisin muka vessassa terveiset perseestä, mutta tähän en saanut lupaa. Sain kylläkin käskyn pysyä poissa.  

Viikon päästä vuorossa on sukulaiset ilman naamareita. Näihin juhliin minäkin saan jo osallistua, ja ajattelinkin toimia teevastaavana sekä suklaapiirakan pääasiallisena maistajana. Kuun lopulle suunnittelimmekin sitten jo tupareita, joissa voisin jälleen vastata juomisista. Päivällä jokaiselle höyryävän kuuma kupillinen Kimalaisen Kiima-Aikaa ja illemmalla sitten jo jotakin kuplivaisempaa kylmiöstä. Tervetuletamme itsemme Kaukajärvelle.



sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Mukavuudenhaluinen erämies

Jaan tyttäreni kanssa hetkittäin saman kaipuun luontoon ja vanhaan elämäntyyliin. Hirsiseinät, narisevat lattialankut ja puuhellalla puhkuva kahvipannu. Koliseva uuninluukku, savun tuoksu ja lyhdyssä välkkyvä tuli. Tytär haluaisi asua maatalossa karhujen takapihalla, ilman nykyajan vimpaimia. Elämä olisi kuulema niin paljon helpompaa. Olin pienen hetken samaa mieltä, kunnes muutimme ja netti lakkasi toimimasta, uuden asunnon lamput olivat edelleen vanhassa asunnossa ja lokakuinen päivä oli pimeä kuin kellari keskiajalla.

Olisihan se mukavaa. Suuri metsäinen tontti, oma lampi, pelto ja käsikesy käki. Tontilla olisi monta erilaista rakennusta, lammessa kalaa ja pellolla tilliä. Kiskoisin pulleita haukia niskasta suoraan pannulle. Juoksisin kauriiden perässä päivisin ja vaimon perässä öisin. Kauriit kellistäisin rosvopaistiksi maakuoppaan ja vaimon kammariin.
Varpaat haisisivat heinälle ja hiukset savulle. Sauna olisi ulkona erillisessä rakennuksessa, talon nimi olisi pirtti ja siinä olisi huone nimeltä porstua. Uutiset maailmalta eivät käsittelisi Aleppoa tai Kardashianin perseen kokoa. Tutkisin vain eläinten ja luonnon jälkiä ja kahlaisin heinikossa tytön ratsastaessa Bambilla mansikoita poimimaan.

Kuulostaa romanttiselta ja houkuttelevalta, mutta kuka tekee lumityöt, kun tonttia on kilometri jokaiseen ilmansuuntaan ja homma tympii jo marraskuussa? Saunalle tekisin reitin, mutta muita rakennuksia käytettäisiin sitten vasta keväällä. Kädet haisee aina kalalle ja hiukset suomuille. Hauen liha on rudalle maistuvaa kumia. Kauriit nauravat ansoilleni eikä kammarissa laukea kuin vaimon migreeni päreen savusta.
Eläinten jälkiä en löydä, mutta rusakko käy säännöllisesti paskalla saunapolullani. Käki kärsii melatoniinin puutteesta ja kukkuu ainoastaan öisin porstuani yläpuolella. Heinikossa on punkkeja myös talvella. Ainoat vieraat ovat thaimaalaisia marjanpoimijoita, jotka vievät kaikki mansikat.

Paluu luontoon tuntuu nykyään onnistuvan parhaiten pienissä, hallituissa erissä. Käydään lähilaavulla makkaralla ja haistaan savulle tuona yhtenä iltana ennen napista päälle kytkettävää saunaa. Mökkeillään kesällä ja pelataan siellä korttia kynttilän valossa. Tehdään patikkaretki kansallispuistossa, mutta valitaan se helppokulkuisempi polku.
Pitäisi löytää entisen ja nykyaikaisen elämisen välille hyvä tasapaino, jossa olisi meille sopiva määrä luontoa, mutta kuitenkin huoltoyhtiön tekemät lumityöt. Kesäyö ja tähtitaivas, mutta kuitenkin oma pehmeä sänky. Avara Luonto omasta ikkunasta, mutta kuitenkin Westworld HBO Nordicilta.

Nuorempana verkkokalastimme isän kanssa myös talvella. Hakkasimme tuuralla avannot ja kairasimme kymmeniä reikiä. Joka viikonloppu vietimme lauantain Näsijärven jäällä, oli sitten pakkasta tai sohjoa. Lunta oli lopputalvella jo haaroihin asti, joten kävely oli hidasta, ja käynti kestikin monesti iltaan saakka. Sormet jäässä irrotin matikoita verkoista tammikuisessa pakkasessa ja tuulessa, kun aurinko laski jo kolmen jälkeen ja lopulta ainoa valonlähde oli kuu.
Maaliskuussa oli helpompaa, kun potkukelkalla pääsi nopeasti pilkille kauemmaksikin. Huhtikuussa aurinko jo lämmitti ja jäät paukahtelivat. Hernekeitto ei ole ikinä maistunut niin hyvälle kuin pirtin kuistilla keväisessä auringonpaisteessa, jalat väsyneinä, isän kanssa. En tiedä kaipaanko enemmän luontoon vai paluuta noihin hetkiin, ensin mainittu olisi ainakin vielä mahdollista saavuttaa.
Reissut olivat raskaita, mutta väsyneenäkin muistan eläneeni jotenkin enemmän ja aidommin, kuin osana luontoa ja sen muutoksia seuraillen. Haluan, että omatkin lapseni osaavat sytyttää nuotion ja perata kalan, etsivät katseellaan kurkien auraa ilman kännykkää ja somen keinotekoista maailmaa. Haluan, että he osaavat pysähtyä ja katsoa välillä myös taivaalle ja tuntevat itsensä pieniksi, kaiken sen suunnattoman alapuolella.


sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Jätesäkkilä

Pikimusta täyteenpakattu jätesäkki on pullukkaisesta koostaan huolimatta piiloutumisen mestari. Vaatteita pursollaan oleva väijypussukka odottaa yöllistä vessakävijää varjoissa ja kampittaa takuuvarmasti rähmäsilmäisen kulkijan, joka hämääntyy rappusten yläpäässä vikasuuntaan ja kiilautuu rappujen kaiteisiin. Tytön huoneen ovi on siinä missä vessa aikaisemmin sijaitsi, joten sinne ei kannata harhautua. Lopulta vessassa kädet sutivat valonappuloita väärältä seinältä, pönttö on siellä missä suihku ennen oli ja hanan paikalla on kaappi.

Muutto oli maanantaina. Sain uuden kämpän, mutta hukkasin vaihtovaatteeni, modeemin sekä itseni kartalla. Kaukosäätimistä löytyi vain se, jonka napit toimivat satunnaisesti. Yleensä maanantaina saa äänenvoimakkuutta säädettyä ja pyhisin itse kanavia.
Lähdin etsimään uutta reittiä koululle, mutta päädyin Ruskoon. Ei kai Ruskossa mitään vikaa ole, mutta eihän se koulu siellä ollut. Leipomo oli, joten ostin lohduksi sämpylöitä ja palasin kotiin.

Mistäköhän se johtuu, että Aku Ankka ei tullut tänäänkään, mutta vakuutusyhtiön laskutuksesta vastaavat mukavat tädit ja sedät löysivät minut ja postilaatikkoni jo muuttopäivänä? Itse yritin etsiä erään operaattorin asiakaspalvelunumeroa soittaakseni peruutuksesta, mutta turhaan, olivat piilottaneet sen lamauttavan taitavasti. Samaan aikaan eräs toinen operaattori lähestyi minua jo tarjouksella ja tilauslahjalla. Liikenne on jotenkin yksisuuntaista. Minä en löydä ketään, mutta kaikki kyllä tuntuvat tietävän missä minä olen.

Hyvä suunnitelmani loppuvuoden kirjoitusaikatalusta nuukahti myös jätesäkkiin ja on edelleen hukassa ja purkamatta. Samaan pussiin taisi suikahtaa kaikki järkevät lauseet ja tokaisut, koska tuntuu kuin joutuisi taas aloittamaan täysin nollista. En edes muista mihin kohtaan Kettu jäi, toivottavasti jo huomenna pääsisin jatkamaan. Toivon vain, että sanat eivät ole yhtä hukassa kuin talvikenkäni.







torstai 6. lokakuuta 2016

Laulajien jäljillä

Päivä on kaunis, mutta tunnelma apea. Tyttö nukkui koko automatkan, ilmeisesti tulossa kipeäksi. Poika voi pahoin ja päätä särkee. Käännän auton rannassa ja pysäköin tutulle paikalle kapean hiekkatien sivuun, märälle ja mutaiselle nurmelle. Rengas sutii mudassa kuin jäällä, joten lähtiessä tarvitaan taas havuja renkaiden alle, kun Skoda saa lipsumaasta tehoja.
Rannan tuuheista puista on jäljellä vain luurangot, jotka nitisevät alastomina kylmässä itätuulessa. Takki olisi ollut mukava, mutta olen jo pakannut sen liian hyvin kymmenien muiden banaanilaatikoiden sekaan. Tuuli tunkeutuu hupparin vatsapuolelta sisään, kiertää kerran ympäri ja jatkaa hidastamatta selästä ulos muistuttaen, että turkittomien pitäisi osata pukeutua. Jästinä en voi nähdä ankeuttajia, mutta tunnen yhden piiloutuneen hupparini alle ja väristävän kylmästi selkärankani vieressä.

Vesi on taas matalalla, paitsi veneessä, joka on kuin mutapohjaan painunut amme harmaantuneen kaislikon reunassa. Tajuan jälleen, kuinka lyhyt kesä onkaan. Alle kaksi kuukautta sitten uimme tässä samassa paikassa ja niitimme villiksi kasvaneita kaisloja veneväylältä. Aurinko poltti hartiani punaisiksi ja saunan lämpö muistutti asiasta vielä viikonkin jälkeen. Nyt lapon veneestä pienen järven verran jääkylmää vettä ja sormet ovat kuin pakkaslokeroon unohtuneet nakit.
Muistan pakanneeni pipon ja hanskat takin kanssa samaan paikkaan. Jossakin kaupungissa on banaanilaatikko, jolla on kuuma.

Saari on hiljainen ja autio. Kävimme täällä viimeksi elokuussa, kun puissa oli lehdet ja linnut sanoivat tööt ja kluu. Kuukausi siitä taaksepäin oli hankala nukkua aamulla, kun jokaisella oksalla kuukutti joku ja lokit tuittuilivat toisilleen särkien riittävyydestä. Nyt lehdet ovat maassa, mutta kukaan ei puussa. Lokitkin siirsivät räpylänsä lämpimämpiin vesiin ja napsivat jo tokkoja jossakin päin Eurooppaa.
Toinen ankeuttaja luikahti saappaani sisään sauman halkeamasta ja riehakoi nyt pikkuvarpaani kanssa märässä sukassa. Toivottavasti se ei ole altis varvassienelle.

Lähdimme syysretkelle puolikuolleeseen saareen hautaamaan kokonaan kuollutta rottaa, mutta unohdimme itse juhlakalun kotiin. Sankari makaa takapihalla ruskeassa pahvilaatikossa, jossa on ilmeisesti säilytetty eläinlääkäriaseman tyhjiä ruiskuja. Vaimo kaivaa Napille kuopan valmiiksi Vilistäjän, Hopeanuolen, Turkinpippurin, Saippuan ja Pähkinän viereen. Uusintakäyntiä suunnitellaan heti seuraavaksi päiväksi.
Rotanmyrkyt saaressa ovat kuulema tepsineet. Tytön on kuitenkin vaikea hahmottaa villirottaa haitalliseksi, kun kesyt serkut ovat niin mukavia. Viholliset elävät ojissa ja maatuvat pirtin alle, ystävät kulkevat sylissä ja haudataan puun juurelle. Lopputulos on tietysti sama, mutta matka ratkaisee.

Inhoan näitä viimeisiä mökkikäyntejä, kun kaikki puretaan ja pakataan pois talvea varten. Laitetaan kesä pahvilaatikkoon ja unohdetaan puoleksi vuodeksi takapihalle. Luonto on liian hiljainen, joku on taittanut kaisloilta niskat. Aikaisemmin niin vireät aallot käyvät raskaasti, jähmeästi, eivätkä jaksa nousta enää saunakallion reunoille asti.
Pirttikin näyttää jotenkin väsyneeltä ja harmaalta. Puran trampoliinin ja muistelen niitä harvoja hellepäiviä, kun pihvi tirisi grillissä ja minä kalliolla, lämmöstä onnellinen ihmispötkö luonnonsuolessa.
Mädäntyneet lötkölehdet ovat täynnä sojokoipisia lukkeja, jotka varmasti purisivat jos vain pystyisivät, mutta tyytyvät nyt vain kohmeisina huojumaan ja tuijottamaan. Yksi vittuilee niin selvästi, että harjaan sen vattupuskan raatoon ja haaveilen palmupuista.

Syksyn ja tulevan talven kammo iskee näköjään tänä vuonna poikkeuksellisen lujaa ja aikaisin. En halua taas horrostaa kaamoksen lamauttavassa pimeydessä vain odottaen, että puolen vuoden päästä toivottavasti herään ja jään alta pilkistää maa. Viime talvi oli raskas ja sen lyhyet päivät liian pitkiä, enkä ole vielä valmis uuteen.

Vaimo grillaa kanaa sekä jotakin vihreää ja punaista, tiedossa on monivärinen ateria neljälle. Ajatus etelänreissusta jämähti mieleeni kuin silmät tissivakoon. Päätän laittaa illalla rivin Eurojackpottia, päävoitolla matkustaisi jo mukavasti. Rahalla lokiksi ja kerrasta niin pitkälle, että loska ei saa kiinni, kuura on kirosana ja vesi kiertää lavuaarissa väärään suuntaan.

Ensimmäisenä perillä etsin karkuutetun kesän, jota on jo nyt ikävä. Ei se kauaksi ole ennättänyt, muistan vielä miltä se tuntui. Survaisen varpaat rantahiekan lämpimään syliin, pään pelargoniin ja imaisen ahnaasti kuonollisen kukkaa.
Etsin hukassa olleet lokit ja laulajat, tintit ja tuitut ja kysyn: Muistatteko minut vielä, sieltä mökiltä? Kun te olitte puussa ja minä maassa ja kärpäset surrasivat siinä välissä, ja lokit huusivat pelkästä ilosta ja minä uin ja elin ja nautin kesästä kuin lapsi. Kun istuin saunan kuistilla ja katsoimme samaa järveä, jonka ilta oli muuttanut punaiseksi ja valo piti meidät elossa eikä yöllä ollut merkitystä. Muistatteko? Ei päästetä sitä enää karkuun, ollaan valossa, eikä mennä laatikkoon.



perjantai 30. syyskuuta 2016

Kun Nappi kuoli

Kun maa on tuhottu, ja palava meteoriittisade on polttanut liki kaiken elollisen, tuhkasta nousevat vain torakat, rotat ja Nokia 3310-puhelinta luisevissa sormissaan puristava verottaja. Ihmisiä ei enää ole, mutta viimeisestä säilyneestä televisiosta kuuluu vielä itkua, kun Vain elämää-sarjan tähdet muistelevat kyynelsilmin jonkun toisen säveltämää ja sanoittamaa loilotusta kanoottiretkestä. Verottaja tuuppaa vinkuartistien itkuringin laavaan ja sukeltaa onnellisena perässä tietäen, että teki viimeinkin palveluksen ihmiskunnalle.

Ilmeisesti olen erehtynyt ainakin rottien suhteen. Tänään on tyttären lemmikkirotan viimeinen elinpäivä, onhan takana jo hurjat kaksi elinvuotta. Tämän rotan kuolemaksi ei kuitenkaan koitunut avaruuskivet, Yellowstonen kaldera tai gammapurkaukset. Siihen riitti nuha.

Herkkiä ovat, ainakin siis nämä kesymmät versiot. Kesämökillä tuntuu, että mikään ei auta, kun villiserkut kusevat asettamiimme myrkkypaloihin, nauravat virittämillemme loukuille ja piilottavat grillihiilet. Kotona taas yritämme pitää niitä hengissä kaikin mahdollisin konstein ja pidämme ainakin yhtä eläinlääkäriasemaa pystyssä ja elinvoimaisena.
Tuntuu, että lemmikin koko ei ole suhteessa laskun suuruuteen. Valkotakkisen vilkaisukin maksaa jo sata euroa ja laskun loppusumma kasvaa jokaisesta lausutusta sanasta muutaman kympin. Sanoisi vain, että päivää ja mykoplasma, niin säästyisi rahaa pähkinöihin ja isoon säkilliseen Mörttiröpöä.
Mukaan lyödään vielä tietenkin toimimattomat antibiootit, jotka vain sekoittavat rottien vatsan ja maksajan tilin äärimmäisen herkän tasapainon. Lopetuspiikitys maksaa taas yli satasen, ja siihen asti koko yläkerta haisee rotan ripulille. Nauti siinä sitten laivatuliaisina saaduista vadelmaveneistä, kun viereisestä huoneesta leijailee kesyn rotan villi haju, tuorepursotettu löllöpapana.

Aikaisemmat rotat kuolivat muistaakseni syöpäkasvaimiin. Muistan erityisesti Vilistäjän, joka tuntui kuin aavistavan loppunsa. Sairaus oli jo heikentänyt jalat, mutta jostakin löytyi vielä voimia loikkia häkkinsä katolta viereiseen joulukuuseen. Koristeet oli kuitenkin jo valittu, joten poimimme rotan aina uudelleen pois ja putsasimme havunneulasista. Toivoi varmaankin joulun ihmettä, mutta se oli varattu jo minulle, kun pyhäpäivät pullistivat laskun loppusumman taivaallisiin lukemiin.
Saippua taas ei ollut kovin syli-innokas rotta, paitsi viimeisinä päivinään. Väkisin hakeutui syliin, jonkun luokse, lähelle. Pieni ja yksinkertainenkin eläin, mutta lopun tullessa kovin inhimillisen kaltainen.

Sunnuntai on mökkipäivä. Harvoin mökkeily kinnaa näin etukäteen, mutta tiedän jo mitä tuleman pitää. Likka itkee suuren kuusen alla karvaisten ystäviensä joukkohaudalla ja minua vain harmittaa, kun mökkikausi taas pian päättyy, enkä edes muista koska viimeksi kävimme. Kesällä se oli, kun kelluin Näsijärven aalloilla kuin kalpea halli, ilman vaatteita ja huolia. Vesikin oli niin lämmintä, että näin miehenäkin kehtasi nousta sieltä pois.

Kierto on kesyrottien kanssa hurjan nopeaa. Sormen mittaisina ne aina haetaan ja pienen kissan kokoisina muutaman vuoden päästä niistä luovutaan, kun kaikki päättyy kyyneliin kuusen alle. Se välihän tuossa tietysti tärkein on, enkä tuon lyhyen matkan hintalapusta oikeasti osaa valittaa.

Tänään on se päivä kun Nappi kuoli. Ehkäpä herätän sen kuitenkin vielä henkiin Ketun sivuille. Pienen metsän suuri sankari, joka silppusi siemeniä kuin jiirisirkkeli, piipitti kuin veturin pilli ja asui ystävineen kuusen alla, eivätkä pähkinät ikinä loppuneet.

torstai 22. syyskuuta 2016

Ilmansuuntia

Pohjoinen viima on taas täällä, eikä enää yhtäkkiä olekaan liian aikaista kirota syksyä. Alakerrassa unohtui ikkuna auki yön ajaksi ja kämppä muistuttaa lämpötilaltaan iglua. Istumme kuin eskimot aamupalalle. Ei muuta kun pari ruijanpallasta pannulle, karibunnahka hartioille ja kersat koulutielle.
En ole kuitenkaan ainoa kesään jumittanut inuiitti. Ulkona on kylmyyttä vain muutaman asteen verran, mutta vastaan kävelee mies shortseissa ja lyhythihaisessa kauluspaidassa. Ruskettuneita jalkoja värjää vielä jäähtynyt muisto auringon lämmöstä, ja jostakin pystyyn nostetun kauluksen uumenista höyryää hengitys. Oletan flunssakauden alkavan tästä.

Syksystä ja ensimmäisistä yöpakkasista muistuttaa myös ärsyttävä vihreä johdonluikero, jonka kanssa saa taas kohta taistella, mikäli haluaa autoansa esilämmittää. Jääraappojen ja sisätilalämppärin hakeminen varastosta on kuin lähestyvälle talvelle luovuttamista. Sen teen vasta, kun ikkunat on jäässä ja yritän parina aamuna kynsillä raaputella jäätä lasista.

Kurjet riuhtovat itsensä etelään, mieli tekisi huiskia perässä. Siipiä ei kuitenkaan ole ja lennän yhtä huonosti kuin nahkapäällysteinen nandu. Luotan siis Skodaan ja lähden Espooseen. Etelässä se on sekin, vaikka rusketusta on ehkä turha odottaa. Odotan kuitenkin meriaamiaista ja hyvää musiikkia, laadukasta jutustelua ja pleikkarifutista.
Teimme edellisestä päänsärystä viisastuneina kaverin kanssa sopimuksen pysyä tällä kertaa erossa shottien lumosta ja hankkia vain hyvän olon miedommilla. Uskon sopimuksen pitävän yhtä huonosti kuin aikaisemminkin.

Kaakossa odottaa Kaukajärvi, ainakin nykyisestä asuinpaikastamme katsottuna. Löysimme vihdoinkin sopivan uuden asunnon ja homeiset hengitysilmat saavat jäädä Irjalaan. Viimeinen vuosi on ollut pelkkää ikuisesti kestävää flunssaa ja ylipaineesta vinkuvia poskionteloita. Mieli tekisi lähteä jo nyt, mutta kolme viikkoa pitäisi vielä malttaa.
Vuokrasopimuksessa on kuitenkin nyt allekirjoitukset. Sen kunniaksi hain Citymarketin hedelmätädeiltä 30 tyhjää banaanilaatikkoa ja pakkasin ne samoin tein täyteen kirjoja ja erihajuisia kynttilöitä vaimon jemmasta. Olen nyt muuttanut ne samat hajutuikut jo kolmeen kertaan, mutta kuulema polttaakaan niitä ei voi, kun hajusta tulee pää kipeäksi. Hankkia on kuitenkin pitänyt, eikä hävittämiseen myönnetä suosiolla lupaa. Tämä on tällainen magnoliantuoksuinen noidankehä.  

Ikävä kyllä tässä vaiheessa vuotta mieleen pyörähtää myös joulu, onneksi vielä kuitenkin vain nopeasti ja ohimennen. Kun niin moni asia on muuttunut, niin mitäpä jos muuttaisi joulun vietonkin. Jättäisi perinteiset suursiivoukset, kuivan kinkun ja stressin ja valitsisi valmiiksi katetun juhlapöydän jostakin hienosta ja mukavasta paikasta. En tiedä tuon paikan ilmansuuntaa, mutta aion ottaa selvää.

Tuuli riepottelee nyt joka ilmansuuntaan, kun ympärillä tapahtuu. Aikaa pitäisi jäädä myös kirjoittamiseen, Ketun lopputaistelutkin ovat alkaneet. En saa ajatuksia kuitenkaan käännettyä nyt metsän tapahtumiin, kun olohuone on täynnä banaanilaatikoita, joista yksi tuoksuu vinkeästi vaniljalle ja toinen viikunalle.

Lämmitysletkua en varastosta hae, mutta sen verran on annettava pohjoistuulelle periksi, että pakkaan sandaalit laatikkoon. Päälle kirjoitan tekstin: avataan toukokuussa.

torstai 15. syyskuuta 2016

Kiireellä munittua

Sauron on tuhottu ja Keski-Maassa kaikki hyvin. Itä-Tampereella vuorostaan kiehuu, kun mietin miten Tolkien sen teki.

Miten hemmetissä Tolkien sai kaiken pysymään kasassa niin, että lukemattomat pienetkin juonenkoukerot johtavat lopulta järkevään lopputulokseen? Tarkistamalla ja testilukemalla tietysti useita kertoja, mutta kirja on paksumpi kuin mahonkilankku ja sivuja siis riittää. Miten tarkistat jotakin yksityiskohtaa, kun muistelet sen olevan ehkä sivulla 625?
Minulla on valmiita sivuja nyt 250, ja välillä en aina muista mitä viimeksi tapahtui. Unohdan jonkun pienen yksityiskohdan eikä jatkoteksti sovikaan siihen myöhemmin. Kettu sanoo toista ja tekeekin jotain muuta. Lopulta kasassa on kaksi erillistä ideaa ja juonikuviota, hyviäkin, mutta eiväthän ne toisiinsa sovi. Lukeminen on kuin yrittäisi katsoa samanaikaisesti Kummelia ja Disney-leffaa.

Oma tarinani etenee tällä hetkellä liian vauhdikkaasti. Loppu häämöttää, ja jostakin minuun on tarttunut tuskainen kiire saada kirja päätökseen. En pääse millään uppoutumaan syvälle tapahtumiin, kun pitää päästä eteenpäin. Tunne on sama kuin joskus mukulana pulkkamäessä, kun pitäisi päästä laskemaan, mutta ei malttaisi nousta mäkeä ylös asti.
Kuviteltu kiire näkyy heti tekstin laadussa. Kerronta on kuivaa ja innostavaa kuin sahanpuru silmälaseissa. Hahmojen jutustelu ei toimi luontevasti ja jos toimiikin, niin juttelu ei johda mihinkään, turisevat omiaan. Typerät elikot. Tarina on täynnä aukkoja, joista puuttuu huumoria, hahmoja ja runsaasti tapahtumia. Ruma ja hätiköity lopputulos on kuin kanan hädissään munima nahkamuna: sitä ei edes tarvitse kuoria kun kelvoton sössö näkyy läpi.

Ongelma on jo tullut tutuksi. Tiedän taas suurin piirtein mitä tarinaan pitää upotella ja mihin kohtiin, mutta en halua paneutua siihen juuri nyt. Pääjuoni tahtoo rullata eteenpäin, joten annan sen mennä. Saan sen kyllä vielä kiinni.
Olen oppinut kirjoittamisesta jo jotakin, mikä tietysti onkin ihan suotavaa. Olen ollut näissä pattitilanteissa ennenkin ja luotan, että löydän parhaimman reitin ulos motista samalla tavalla kuin sinne päädyinkin: kirjoitan vain eteenpäin.

Typerintä tässä on se, että en edes tarkalleen tiedä kuinka tarina aikanaan päättyy tai oikeastaan minkälaiset tapahtumat tuohon päätökseen johtavat. Minulla on kaksi erilaista vaihtoehtoa, mutta en osaa päättää kumpi on parempi, enkä haluaisi asiaa arpoakaan. Juonikuviot johtavat täysin erilaisiin lopputuloksiin, joten pian olisi mukava tietää kumman valitsen.
Mitenkähän ammattilaiset ratkaisevat tämänkaltaiset tilanteet? Testaavatko he kenties molempia vaihtoehtoja, luetuttavat eri versioita muilla ja ottavat mielipiteitä vastaan? Taitaisi viedä liiaksi aikaa.

Olen laskeskellut, että raakavedos olisi valmiina lokakuun lopussa, marraskuu menisi korjauksissa ja muokkauksissa. Tavoite on, että koko homma olisi valmiina joulukuun alussa. Mitähän sitten? Viedäänkö nippu jollekin ammattilaiselle vai kierrätetäänkö sitä vielä sukulaisilla ja ystävillä ja bussikuskeilla luettavana? Jaaha, taas kiirehdin. Hemmetti.

Olen tällä hetkellä jotenkin oudosti yhtä aikaa sekä kirjani kirjoittaja että sen juonta tuntematon lukija. Haluan vain tietää miten tarina päättyy.





torstai 8. syyskuuta 2016

Vuosiostoksilla

Nuori mies puhuu paljon, mutta harkiten, yleensä asian sivusta. Olen kysellyt kesän Protu-leiristä nyt muutaman kuukauden ajan ja luulin, että kaikki tarinat olisi jo kuultu. Tänään jostakin kuitenkin kuplahti pintaan vielä yksi, ehkä ravintola Borneon mausteisten lihapatojen nostattamana.

Leiriläisille annettiin kaikille oletuseliniäksi 100 vuotta. Elinvuosistaan luopumalla sai ostettua esineitä, asioita tai vaikka maailmanlaajuista kuuluisuutta. Kuuluisuuden hintana oli vain muutama elinvuosi, maailmanrauhasta saikin sitten pulittaa jo 85 vuotta. Joku taisi senkin valita. Mielestäni poika veti kuitenkin pisimmän korren ostamalla 20 vuodella kolme asiaa: onnellisuuden, rikkauden ja lentokyvyn.
Sopisi kernaasti myös minulle. Tarina ei tosin kerro saisinko sujahdella taivaalla kuin saippuoitu suula vai leijuisinko vain Keskustorin yllä kuin karkuun päässyt kaasupallo. Ehkä liitäisin perheen kanssa Ibizalle ja katselisin naama virneessä kun kersat leikkii rauskuja Välimeressä. Voisin kuvitella huonompiakin tapoja elää 80 vuotiaaksi.

En tiedä mitä itse valitsisin, mutta kyllä muutamasta asiasta ja vuodesta voisi hyvinkin luopua, jos vaihtokauppa olisi kannattava. Yksi vuosi irtoaisi helposti, jos jostakin löytyisi vielä mukulana ostamiani irtsikoita, niitä vaaleanpunaisia sokeripäällysteisiä koiranluita. Yhdestä vuodesta luopuisin, jos olisin saanut välttyä "en se minä ollut, se oli Pirkka"-mainokselta. Tiedän, ettei se kammotus ole television syy, mutta halu iskeä se säpäleiksi tuon mainoksen jälkeen on vastustamaton.  

Vuosiostoksilla käyminen kiinnostaa yhtäkkiä kovasti ja listaa kertyy. Pyyhkisin ensi töikseni pois sanat masuasukki, jaxuhali sekä someilmiö. Muuttaisin animaatioiden kimittävät ja huutavat suomidubbaukset laadukkaiksi sekä Salkkareiden puhekielen teennäisestä luonnolliseksi. Itse en sitä silti katsoisi, olkoon se palvelukseni muille.
Ostaisin naapurikseni Jessica Alban, joka aina moikkaisi postilaatikolla ja ilahduttaisi lauantaisin lettusilla. Benny Hill pyörisi jälleen töllössä ja Scarlett Johansson tarjoilisi mustaa teetä suunnattomista, hunajaisista kannuista. Don Rosa piirtäisi jälleen ja käyttämättömällä kuntosalijäsenyyydellä saavuttamani tulokset olisivat jatkuvan ihmetyksen aihe.
Tyttärelleni ostaisin suorat hampaat ilman niihin liimattuja kiristäviä, rautaisia ratakiskoja, jotka vetävät jääkaappimagneetteja puoleensa kuin Bulbasaur pikkukillejä.
En tiedä monestako vuodesta luopuisin, jos saisin vielä yhden illan istua isän kanssa mato-ongella, eikä aurinko laskisi.

No, näillä on mentävä mitä on annettu. Mainokset voi onneksi kelata ja radion voi sulkea aina kun NilleGillet räppää. Eipä noilla asioilla oikeaa merkitystä olekaan, ei rikkauksilla eikä lentotaidolla. Oikeasti istuisin veneessä, rauhoittaisin aallot ja hiljentäisin tuulen. Sanoisin mitä jäi sanomatta, kysyisin miksi asiat menivät niin kuin menivät. Halaisin niin, että varmasti muistaisin sen.  






maanantai 5. syyskuuta 2016

Salmareilla shamaaniksi

Kello käy jotain päivän ja iltapäivän välillä. Ulkona sataa, mutta varsinainen myrsky ja taistelu käydään pääni sisällä. Ukkonen kiertää ohimoissa ja lähettää salaman oikeasta silmästä vasempaan. Päässä vihlaisee, kun se kimpoaa takaisinpäin. Kuulalaakerit hakkaavat ikkunapeltejä, tai voi ne olla sadepisaroitakin. Raskaita joka tapauksessa ja jotenkin vihamielisiä.

Myrsky päässä ja Sahara suussa. Koko illan join, mutta ilmeisesti vääriä nesteitä. No, enää en juo, paitsi vettä ja maitoa. Musta juoma pikkuruisissa laseissa toi päänsäryn, valkoinen saa viedä sen pois. Lehmän tissistä ihmisen suuhun, sammuttamaan myrskyävää mieltä.

Hauskaa ilmeisesti oli kuitenkin, koska hymyilyttää, vaikka en tiedä miksi. Keho muistaa jotakin mitä minä en. Muistikuva taksikuskista, joka käytti vilkkua vasta keskellä risteystä. Ärsytti. Hodarikoju, joka tuoksui hyvältä, mutta sämpylän sisältö oli kuin pieneläinten oksennusta. Käytiin kebabilla, toisen ostin kotiin.
Muistan kiiltäväkaljuisen tarjoilijan, jolla oli suunnattomat viikset, kuin minkki olisi liimattu nenän alle. Armeijassa sanottiin, että paska valuu alaspäin, mutta ilmeisesti myös karvoilla on samoja taipumuksia. Tuuheat nenän alta, aina korvannipukoihin saakka. Kaljun kiilto oli hikeä, kuin pahanhajuista kastetta iholla, joka tiivistyi pisaroiksi ja tipahti kumartuessa. Kantoi pyöreää lautasta ja lautasella päänsärkyni syypäitä, mustia juomia, täynnä myöhemmin puhkeavaa ukkosta. Jotain se sanoi, mutta suuta ei näkynyt. Muistan kuitenkin vinon hymyn ja paljastuneet hampaat. Ne näyttivät olevan jotenkin oudosti naaman sivussa, minkin perseessä.

Yksi siipale meetvurstia, vajaa teelusikallinen hunajaa ja litra piimää. Ruokaympyrä tuntuu jotenkin vajaalta, joten lisään siihen Buranaa. Aistit on kummallisen herkällä. Kuulen pienetkin äänet tarkasti, haistan keittiöstä asti muovipussiin suljetun kebabin raadon. Olen uusien kykyjeni kanssa kuin huonovointinen intiaani, krapulainen cherokee, jolla on banaania hiuksissa.

Koko päivä on menossa pilalle, sen aistimiseen ei intiaaneja tarvita. Televisiossa narisee tauotta nuori, vaalea nainen, jolla on hukassa suomalainen kaupunki. Kasvot liiassa maalissa, väriä on kuin lasten vesiväritöissä. Rintojen paikalla on makaava Barbapapa, jonka päälle joku on astunut, suurinpiirtein siihen keskelle. Sama joku on möyhinyt juontajan ylipinkeät pallot puoliksi esille, puoliksi piiloon valkoisen paidan alle, joka haluaisi vain räjähtää auki.
Onkohan se Kajaani, vai kenties Kouvola? Miesääni soittaa, että Kokkola. Ei ollut Kokkola, mutta k-kirjaimella se alkaa.
Uuden loistokkaan uransa alkua luova neito naukuu ja vinkuu kuin painajaisten airot. Tekisi mieli heittää saavillinen vettä raukan naamalle. Voitelua varten, loppuisi tuo kitinä. Mietin väkisinkin, että jos vesi liottaisi pois kaiken keinotekoisuuden, mitähän jäisi jäljelle. Pieni alaston tyttö, joka istuu kasassa maalia ja silikonia, eikä löydä takaisin kotiin, koska sekin alkaa k-kirjaimella.

Toisella kanavalla on vauhdissa ennustaja, joka kuulee äänestä soittajan tulevaisuuden ja kertoo, että joitakin ongelmia on tulossa, ja joitakin jo takanapäin. Huh huh, olipa huojentava kuulla, soittaja huokaa. Linjat rätisevät ja mummu puhuu vähän kännykkänsä mikrofonista ohi, mutta ei se haittaa. Television selväkuulijalla on myös aistit herkällä ja erottaa vanhuksen äänestä, että joku nyt mieltä painaa. Varsinainen shamaani. Selvänäkeeköhän mitä sormea sille näytän?

Joku naurattaa taas. Jotain mitä sanoin yöllä, jotain todella vallatonta, mutta en saa sitä päähäni. Ehkä mieli hautaa sen unohduksiin aivan tarkoituksella, pysyköön siellä.

Muistan miettineeni yöllä paljon kirjoittamista, ratkaisuni järkeä etsien. Onko tämä minun loistokkaan urani alku, vai käykö minulle niinkuin television maalatun naisen? Kaupunki jäi hukkaan ja joku heitti vettä päälle.

Nukahdan sohvalle hankalaan asentoon. Käsi on puuduksissa ja sähisee tottelemattomana. Varma merkki elämän voittamisesta on ruokahalu, kun mielikuva pizzasta saa kuivana rohisevan suun kuolaamaan.
Televisiossa ohjelma on vaihtunut. Paljon puhuva mies esittelee imuria, joka imee juuri lattian puhtaaksi muutamasta serpentiinin kaistaleesta. No, Amerikassa kaikki on suurempaa kuin täällä. Ehkä siellä serpentiinikin painaa enemmän ja koetus oli imurille oikeasti työläs.

Amerikkalainen hiirivoimainen imulaitteisto palauttaa mieleeni unohtamani vallattomuuden, muistan vihdoin minua suuresti naurattaneen jutun. Se oli vanha vitsi, huono sellainen, johon liittyy ilmapallo ja potta.
Toivottavasti kukaan ei kuullut.

torstai 25. elokuuta 2016

Palautetta

Siellä se nyt on levännyt kohta kolme viikkoa, Lempäälässä. Kilon motti paperia, sivujen marginaalit sinisenään korjausmerkinnöistä. Perinteinen ja sadistinen punakynä oli kuulema hukassa.
Sininenkin korjauskynä suttaa armotta, siskon kanssa käyty puhelinkeskustelu vahvistaa omat epäilykseni ja varoitukseni kirjan alusta: "Alku seilaa laadullisesti. Välillä teksti soljuu hyvinkin eteenpäin, mutta pian taas väkinäisen oloisesti. Lauserakenteet ovat liian yksipuolisia ja alkavat häiritsevän usein subjektilla".
En tiedä uskallanko hakea nipun takaisin kotiin, kun testikierros on ohi.

Tavoiteltuun ikäryhmään passelisti haarukoituva kummityttö oli omalla lukukierroksellaan armollisempi ja kommentit olivat rohkaisevia. Tekstiä kehuttiin hauskaksi ja muistaakseni jännäksi. Eräs kirjan hahmoista muodostui tytön suosikiksi ja saakin jatkossa isompaa roolia.

Tärkeintä minulle olikin tässä vaiheessa yleistuntuma, koska tuohon kilon paperinippuun mahtuu todellakin vain keskeneräinen ja korjaamaton puolikas kirjaa. Yritin kalastella kommenteista vihiä suuremmista asioista. Onko juoni yleensäkään riittävän kiinnostava, onko alun taaperrusta liikaa ja herääkö lukijassa innostus lukea pidemmälle?

Tällä hetkellä jatkoa syntyy hyvää vauhtia. Herään lasten kanssa samaan aikaan klo 7, kirjoittamaan pääsen pari tuntia myöhemmin. Viimeiset sanat irtoavat iltasella, jos talossa vain on riittävän hiljaista.
Löysin kaapista vanhat Peltorit, jotka aikanaan pitivät tehdasmelun siedettävänä. Nyt, vuosia myöhemmin, niiden vanha tehtävä saa jatkoa. Niiden sisäpuolella on metsä, ulkopuolella olohuone.

Herätyskello tuntuu usein jättävän tehtävänsä jotenkin vajaaksi, joten lopun saa hoitaa Sumatra Mandheling, joka kuulema paahdetaan käsityönä Kustavissa. Maanantaina kiihdytykseen riittää usein yksikin kupillinen, mutta loppuviikolla mukit suurenevat, Sumatran kahvipensaissa käy melkoinen ryske ja Kustavissa kädet käyvät.

En tiedä vielä kuinka pitkällä sisko on ja onko sinikynää käytetty yhtä runsaasti myös lopussa. Toivottavasti ei. Alun kritiikkiin osasin varautua, joten en lamaantunut täysin. Hieman kirosin, mutta siinä oli mukana myös ihan yleistä pärinää eikä kukaan kuullut.

Pelkäsin Magnersin maistuvan tiukan arvostelun jälkimainingeissa, mutta pakkaskylmetin lopulta vain yhden ja senkin juhlatunnelmissa. Yksi kummitytön kommenteista oli nimittäin parasta mitä minulle on vähään aikaan sanottu.
- No, millainen kirja mielestäsi oli? kysyin varovasti.
- Tosi kiva! Jouduin jättämään Soturikissat hetkeksi kokonaan.

Ilmeisesti olen oikeilla jäljillä. Ottakaa jo kynnet esiin, sotaisat kissat, kehräys ei auta. Kettu on tulossa!

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Kuunteleva kusipää

Hituloin eteenpäin mukavan ja vittumaisen hankalassa välimaastossa. Ainakin työelämässä. Kotiväen mielestä olen sentään siedettävä. Omasta mielestäni olen kuin pulla: pehmeä, miellyttävä ja mitä mainioin kahviseura.

Entisten työnantajieni mielestä olin liian mukava. Myyjäksi siis, työkaverina kelpasin. Myyjävuosieni aikana opin päälliköiltäni, että huippumyyjä ei ole mukava, eikä aina ystävällinenkään. Kuunnella saa ja pitää, mutta vain asiaa, joka johtaa kaupoille. On kuitenkin hankala olla kuuntelematta, kun sanat tulevat väkisin läpi.

Viimeisin pomoni etsi joukkoihinsa huippumyyjää. Jostakin syystä valitsi minut. En tiedä olinko haastattelussa hänen mielestään mukava, mutta jos olin, se ei toiminut enää jatkossa. Toin tästä työpaikasta mukanani useammankin opin, joiden avulla kyllä pärjää.
Huippumyyjä on vittumainen. Lauseet ovat harkittuja ja johtavat aina kauppoihin. Pääsi on täynnä numeroita, jotka piirtyvät nousevalle myyntikäyrälle. Tiedät aina sentilleen paljonko olet myynyt ja paljonko pitää vielä saada kaupaksi, ettet olisi enää työnantajallesi rasite ja taakka.
Ainahan ne asiakkaat kääntävät keskustelun pois kaupanteosta, sinun tehtäväsi on ohjata juttu takaisin oleelliseen. Haluamme olla parhaita, haluamme olla kusipäitä, ole oikeasti hieman hullu.

Tässä kohtaa ajelehdin hieman harhaan ja kurvasin ruttuisen jollani reimarin väärältä puolelta. Toisella puolella olisi ollut avovettä sekä seteleitä ja suitsukkeita, minä karautin kuuntelemisen karikolle. En tiedä kummalla puolella se hulluus kellutteli, mutta Fordilla se ajoi.

Miten ohjaat keskustelun takaisin kaupantekoon, kun asiakkaasi kertoo pelkäävänsä kuolemaa? Mitä kauppaat tälle huolten täyttämälle, osaansa alistuneelle möykylle entistä ihmistä, jonka sydän pysäytetään seuraavan viikon torstaina? Saatko kaupaksi omat tuotteesi miehelle, joka miettii, käynnistyyköhän se sydän varmasti uudelleen? Minä en saanut.

Aikaisempi pomoni puhui aina kusesta. Kuinka parhaat myyjät kasvavat kusessa ja ovat lopulta täysiä kusipäitä. En tiedä oliko sillä virtsaan joku himmeä fiksaatio, enkä uskaltanut kysyä onko kotona varmasti kaikki hyvin. Ehkä pidimme vain erilaisista asioista.
Päätin kuitenkin uskoa ja yrittää. Kesä oli kuuma ja tankkasin kusipäisyyden raaka-aineita, vettä ja vittumaisuutta. Vedin kravatin liian tiukalle, koska myyjä on kuulema parhaimmillaan pienessä hirressä.
Eihän siitä mitään tullut. Vesi muuttui kyllä kuseksi, mutta ei päässyt päähän asti. Kuuntelin edelleen liikaa. Erehdyin palvelemaan liikkeeseen eksynyttä kuivettunutta mummoa, jonka kasvojen syvissä uurteissa näkyi oma, melkein loppuun asti eletty elämä sekä miehen hiljattainen kuolema. Mitä siihen pitäisi sanoa? Nyt muori lippu korkealle, osta suru sileäksi.
En tiedä oliko hän oikeasti ostamassa kysymäänsä laitetta vai etsikö vain jotakin, jolle puhua. Ihmistä myyjien joukosta.

Kerran minut kutsuttiin kotikäynnille antamaan ammattilaisen arviotani myyntiin tulevasta kohteesta. Talo oli uusi ja komea, siitä saataisiin kyllä hyvä hinta. Jaloissani juoksevat lapset huusivat leikeissään ja Plasto-mopot rolasivat keittiön uudella laattalattialla. Ei niillä ollut aavistustakaan, että perheen isäntä oli edellisenä yönä ilmoittanut muuttavansa pois ja myyvänsä talon.
Siinä taas istuin, tulevan erotalon keittiössä ja yritin olla hienon salkkuni kanssa kova ja asiallinen. Nuoren äidin kyyneleet pehmensivät kuitenkin teennäisen kovuuden ja vetistivät minua varten hankitun valmispitkon. En saanut kauppoja.

Minulla on omituinen ominaisuus, joka ei sovi myyjälle. Varsinkin vanhemmat ihmiset näkevät minussa jotakin, mikä saa heidät avautumaan. En itse tiedosta mikä se on, enkä myyjänä sitä osannut pistää pois päältä. Lopulta kyllä opin tunnistamaan sen hetken, kun ymmärsin lopettaa myymisen ja aloittaa kuuntelun.
Tarinoita on vuosien aikana kertynyt paljon, tässä vain muutama esimerkki kolmesta eri työpaikasta. Ymmärrän tietysti myös päälliköitäni, ei heitä jutustelut kiinnosta. Heitä vei eteenpäin numerot sekä myyntimääristä kertovat moniväriset käyrät taukohuoneen piirustustaululla.
Ehkä siksi olenkin nyt tässä, myyntikäppyrästä irrottautuneena. Taulu näytti kyllä numerot, mutta jätti ihmisen ulos.








torstai 11. elokuuta 2016

Toisessa valtakunnassa

Ruskea hahmo seisoo äänettömänä sänkyni vieressä. Se ei hengitä, ei hievahda. Tunnen sen sieluttomat silmät selässäni, johon hiestä märkä peitto on liimaantunut kiinni. Hahmo kurottaa itsensä sänkyni päälle. Tunnen sen leijuvan ylläni, vaikka se seisoo edelleen takanani. Herään, ja hahmo on poissa.
Käännän kylkeä. Lakana yrittää seurata mukana. Revin peiton ulos kuorestaan ja jatkan pelkällä pussilakanalla. Kehoni on hereillä, mutta pää unessa. Silmät jatkavat siitä mihin unessa jäivät ja ovat näkevinään paikan, jossa hahmo hetki sitten seisoi, sängyn ja seinän välissä. Asennon vaihto auttaa, hahmo ei palaa.

Jossakin vaiheessa olen kuitenkin kierähtänyt jälleen ympäri, selkä kohti seinää. Nyt näen vierailijan paremmin. Se on kuivettunut, ruskea ruumis, joka näkee minut ilman silmiä ja seisoo takanani ilman jalkoja. En erota kasvoja, mutta niissä on silti etäisesti jotakin tuttua. Yritän saada niistä selvän, mutta ääriviivat pysyvät sumussa. Jostakin ruumiin seasta kurottaa käsi, joka liukuu hentoisen udun läpi ylleni ja jää siihen. Herään juuri ennen kuin se koskettaa minua.

Tyyny on märkä ja kylmä, joten käännän sen. Huoneessa leijuu outo tunnelma, vaikka olen ilmeisestikin jälleen hereillä. Muistan asennonvaihdon auttaneen, joten testaan jälleen toista kylkeä ja toivon parempaa loppuyötä. Oikealla kyljellä uni on syvää ja mustaa, rauhallista, mutta harmikseni en pysy siinä taaskaan kovin pitkään.

Sama kuvio toistuu läpi tuskaisen yön. Kasvoton hahmo seisoo takanani aamuun asti. Sen on kuin sekoitus muumiota ja suoruumista, mutta kuitenkin vailla selkeää muotoa. Aivan kuin se olisi osittain kanssani tässä maailmassa, vaikka kuuluu jo seuraavaan. Se haluaisi paljastaa minulle kasvonsa, mutta ei pysty, siihen sillä ei ole lupaa. Näen vain sen, minkä minun sallitaan nähdä. En tunne mitään, mutta käteni ovat silti kananlihalla.
Ruumiista ilmestyy jälleen käsi, joka kulkee kuin pitkänkin matkan ajan ja avaruuden halki, kunnes pysähtyy lopulta äänettömästi päälleni. Hetken olemme samassa ajassa ja paikassa, minä ja kuollut. Aivan kun puhuisimme jotakin, mutta en tiedä mitä. Sen viesti saapuu liian kaukaa, paikasta jossa sanoilla ei ole enää merkitystä.
Herään samaan uneen, samassa unen kohdassa seitsemän kertaa ja aina vasemmalla kyljelläni. Uni toistuu täsmälleen samanlaisena, ja alkaa samasta kohdasta. Jokaisella kerralla käsi viipyy kuitenkin ylläni aina hetken pidempään, kunnes lopulta ymmärrän sen välittämää sanomaa. Tiedän kuka hahmo on ja miksi se on täällä, paikassa jonka joutui jo jättämään. Aamulla en vain enää muista sitä.
                   ___________
                                       

Kersana näin useasti pahoja unia. Muistan unet lohikäärmeistä ja erilaisista hirviöistä, näin painajaisia jopa Muppet Shown hahmoista. Aikuisena painostavat unet ovat jääneet vähemmälle, kun tilalle ovat tulleet arkisemmat huolenaiheet.
En tiedä mistä mielikuvituksen syrjäkulmasta kyseinen uni yhtäkkiä ilmestyi, mutta olihan se mielenkiintoista vaihtelua. Harvemmin sitä kuitenkaan näkee täsmälleen samaa unta koko yön, usein pitkät unet sekoittuvat lopulta hölmöksi ja sekavaksi massaksi, jossa ainakin itselläni yhdistyy usein lapsuuden seikkailut ja nykypäivä. Usein ne myös unohtuvat nopeasti, niinkuin hölmöjen unien kuuluukin.

Jostakin syystä tämä uni kuitenkin pysyy mielessäni niin tiiviinä, että se tuntuu oikealta muistolta. Muistijälki on vain jotenkin erilainen, aivan kuin se olisi valmiina luotu päähäni joskus kauan sitten eikä sitä keskustelua käyty makuuhuoneessani.

tiistai 9. elokuuta 2016

Hyppysellinen fantasiaa

Viikkoja kestänyt tarkistuskierros on ohi. Virheitä, toistoa ja tönkköä mutinaa, mutta myös naurua, tunnetta ja eloisaa melskettä. Tietyt osuudet miellyttävät minua usean testikierroksen jälkeenkin, vaikka olen jopa häiriintyneen kriittinen omaa tekstiäni kohtaan. Kirja tuntuukin ajatuksissani jakautuneen kolmeen osaan: kankeaan yritykseen, toiveikkaaseen herättelyyn ja sujuvaan seikkailuun. Tiedän kuitenkin mikä osa on vielä unessa, ehkäpä siis osaan senkin vielä tökkäistä liikkeelle.
Kirjaa on valmiina ehkä puolet, jos sitäkään. Valmiilla tarkoitan siis puolivalmista. Tässä vaiheessa olisi tietysti mukava olla tyytyväinen mielikuvituksensa tuotokseen, mutta ainakin alku tökkii. Annan sen verran itselleni armoa, että vihdoin hyväksyn sen. Olinhan silloin juuri aloittanut kirjoittamisen vuosien tauon jälkeen, tökkimistä oli odotettavissa.
Testasin tietysti tekstiä perheelläni, mutta rohkaistuin myös pidemmälle. Tällä hetkellä en enää ymmärrä miksi. No, tulostin nipun ja kuljetin sen luettavaksi kummitytölle ja tämän perheelle. Eiköhän se paras kritiikki tule kuitenkin oman perheen ulkopuolelta. Veikkaisin, että viikon päästä nähdään miten hyvin tai huonosti osaan ottaa huonoakin palautetta vastaan. Varaan käyttövalmiiksi kasan kirosanoja sekä muutaman kilisevän pullon Magnersin päärynäistä.

Juonellisesti kirja on edennyt suurin piirtein suunnitelman mukaisesti, eli isoa korjausta sen suhteen ei ole odotettavissa. Onneksi! Poika kaipasi kuitenkin tekstiin hyppysellistä fantasiaa. Olin jo kirjoittanut testimielessä erään väliaikaiseksi tarkoitetun kohtauksen, joka oli kutkutellut mielessäni jo pidemmän aikaa, mutta en ollut varma sen sopivuudesta. Kohtaus on kuitenkin merkittävä ja muuttaisi koko kirjan luonnetta.
Siihen se kuitenkin jäi pysyvästi, pieni ripaus mystiikkaa tavallisten metsän eläinten elämään. Oikein käytettynä se yhdistäisi upeasti menneen nykyisyyteen ja antaisi metsälle ja sen asukkaille historian. Ehkäpä se onkin juuri se mitä kirja kaipaakin. Ainakin se nyt jälkeenpäin tuntuu jopa tyhjältä ilman sitä.
Pää ei ole kuitenkaan sama asia kuin paperi, vaikka näiden etäisyys tälläkin hetkellä on alle metri. Metrin matkalla tapahtuu joskus paljonkin, sanoja hukkuu ja ideoita karkaa. Kupolissani kaartaakin taas vanha tuttu toive: saisinpa kaiken paperille kevyesti ja kauniisti kuin ajatus, sillä tällä hetkellä ajatus on erittäin hyvä.

Samalla täytyy kuitenkin malttaa mielensä, ettei karkaa kokonaan tyylisuunnasta toiseen. Välillä lastenkirjaani on ujuttautunut liikaakin aikuismaista pohdintaa ja nyt pelkona on liika fantasia. Pian ketun perässä määkii potkuhousuisia menninkäisiä sekä karhuturkkinen Gandalffi, joka velhostelee koko kikkanokkaisen porukan keskiaikaiseen linnaan tappelemaan lumotuista taimenista.

En kuitenkaan pääse eroon fantasian mahdollisuuksista, muutama idea on jo rakentunutkin mielessä. Ehkäpä hieman testailen niitä tässä sivussa, ohimennen vain.

Loppuviikon luen, se on kuin sanavaraston keräämistä. Lukukasassa on nyt Tommi Kinnusta, Elisabeth Gilberttiä sekä Esko Valtaojaa. Olohuoneen rahilla makaa raskaana myös Taru Sormusten Herrasta. Loistava idea. Liki 900 sivua Tolkienin taianomaista tarua varmasti auttaa sammuttamaan poltteeni kirjoittaa fantasiakirjallisuutta. En kuitenkaan saa avukseni Anorin liekkiä, minun on tyytyminen Logitechin taustavalaistun näppäimistön hentoisempaan valoon.

Maanantaina on aika taas aloittaa uutta. Jälkikasvu pyrähtää kouluun, johon palaavat todennäköisesti Mordorin mustan kielen saattelemana. Ainakin ärisevät jotakin jo nyt, kieltä mistä en saa onneksi selvää. Minä jatkan Kettua, joka toivottavasti puhuu hieman sievemmin.
Jatko on mielessäni hyvinkin selvä. Perhe toivoi vähemmän kerrontaa ja enemmän toimintaa, joten saamansa pitää. Joukkoon liittyy pian paljon muitakin ja eräs paikka, jossa aikoinaan eläneet ovat jo unohtuneet. Ainakin melkein.

tiistai 2. elokuuta 2016

Liian lyhyt kesä

Arki tuli, vaikka en pyytänyt. Vähän niin kuin anoppi, tai joku muu viheliäinen mörri. Anopista tosin pääsee eroon, kun hakee takapihan luudan etuovelle, siihen sen kumisten kenkien viereen vihjeeksi. En tiedä liisikö kotiin, mutta niin lujaa lähti, että kutimetkin jäi.  

Elokuukin tuli ja vei vaimon töihin. Ilmeisen vastentahtoisesti meni, murisi mennessään jotakin, joka ei sovi neidon suuhun. Kesäinen mekko keinahteli somasti, mutta suu päästeli sopimattomia. En nähnyt uskalsiko bussikuski ottaa kyytiin. Ilmeisesti, koska tyytymätön ärinä pikku hiljaa vaimeni.

Lapsetkin alkavat panikoida. Ensimmäinen koulupäivä ilmestyi näkyviin kalenterin lehdykän käännähtäessä. Käänsivät pari kertaa takaisin heinäkuulle, kuin väijyvää syksyä huijatakseen. Mainospostit tarjoavat penaaleita ja kyniä, reppuja ja viivaimia, ei sitä pakoon pääse yhdellä kalenteritempulla. Mainosten lapset tosin eivät näytä pitävän koulun alkua pahana asiana. Hymyilevät ja nauravat harpit kourassa, kun kohta pääsee tussaamaan.

Eihän nyt vielä syksy ole, mutta miksi sitten tuntuu siltä? Ehkä liian moni asia loppuu elokuussa, pudotus arkeen on kova. Viikko sitten uitiin mökillä ja nyt mietitään lukujärjestyksiä ja työvuorolistoja. No, ainakaan sade ei loppunut, täytyy repiä iloa siitä.

Tekisi mieli valittaa jollekin kesän lyhyydestä. Kaikki perheen yhteiset suunnitelmat on tehtävä lomakaudelle, muutaman viikon jaksolle. Mikään ei vaan mene yhtä varmasti pieleen kuin tarkat suunnitelmat.
Särkänniemessä oltiin kun satoi. Siellähän lennät Troikassa keskellä monsuunipilveä ja nielet sadevettä niin että koko ajan kusettaa. Ei tosin ollut äkäisiä ampiaisia häiritsemässä ilmatilaa, kun minä ja sadepilvi olimme hetken aikaa yhtä.

Patikkareissulle valittiin mahdollisimman ahdistava helle, josta varsinkin paarmat pitivät. Metsälampi kutsui uimaan, mutta vesirajassa muljahteleva, käpykakun kokoinen koiranpaska kehotti jatkamaan matkaa. Pelkäsin, että pienen lammen hennot aallot eivät jaksa rikkoa tuon kokoista kinosta, sehän kuplisi siinä vielä syksylläkin. Sain puunparruilla lötjäkkeen pois pinnan alta ja kasattua kuusen juurelle. Siellä se edelleen tuijottaa kuin erittäin väärän värinen lumiukko.

Yritin mennä Tampereen yöhön musiikkifestareille, mutta tietenkin tauti tahtoi mukaan. Tarkalleen lauantaiaamuna nieluputkistoon ripustautui jonkinlainen sekamelska siiliä ja nokkosta, jotka aina nielaistessa hinasivat kurkussa edestakaisin. Yritin huuhtoa kirvelevää pirulaista irti viinaksilla, mutta se vei vain muistin. Sunnuntaiaamuna olin siis tietämätön edellisillasta, mutta onneksi kurkkutauti oli saanut yhdessä sykkivän ystävän päänsärystä.

Monet ilakoivat jo elokuun pimenevistä illoista. Itse jatkaisin valoa ja lämpöä pitkälle eteenpäin. Tuntuu vain niin hurjan lyhyeltä, jos kunnon kesää riittää vain kahdeksi kuukaudeksi. Ehkä olen kuitenkin liian ajoissa syksyisten ajatusteni kanssa, voihan elokuu vielä olla helteinenkin. Pahoittelut vielä anopille, joka on oikeasti erittäin mukava. Ensi kerralla varmistan, että lähtöhetkellä tuuli on myötäinen.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Kastamisen vaikeus

Järvessä jokainen on balettitanssija. Varvaskävely onnistuu veden armollisessa nosteessa myös meiltä manaatin muotoisilta möhkäleiltä. Litistän käsivarteni tiukasti kylkiini ja astelen hiipien syvemmälle. Viileä järvivesi huljuttelee jo navan korkeudella ja lähestyy kainalokuoppia, joihin Aitokiukaan puhkuma kuumuus on tehnyt hieltä haisevan pesän.
Litistys ei riitä. Jossakin läskin rakosessa on reikä ja raikkaus lorisee kainaloon. Ei liian kylmää, mutta melkein. Olisi nyt edes selkeästi jompaa kumpaa, niin tietäisin kastaisinko talviturkin vai palaisinko lauteille. Avaan luukut ja annan Näsijärven aaltojen huuhtoa hikipesän sen keinahtelevaan matkaan kohti rantaa. Hiki on poissa, se on nyt kalojen ongelma.

Sammakko on naisten ja vanhusten tyyli, kroolaus kuuluu kilparadoille. Koira on ihmisen paras ystävä, joten olen hetken aikaa sheltti. Kauhon ja pärskin sulokkaasti syvemmälle, kunnes vain isovarpaan kärki osuu pohjaan. Hiekkapohja on muuttunut mutaiseksi ja imaisee ahnaasti varpaani löllöönsä. Pohja on yhtä aikaa kova, mutta pehmeä. On vaikea erottaa missä kohtaa vesi loppuu ja pohja alkaa.
Jossakin kauempana on kiitänyt moottorivene, jonka synnyttämät aallot kohoilevat ympärilläni tasaisina kumpareina. Ne nostavat jo viilentyneen ruhoni helposti kyytiinsä ja heilauttavat minut rannemmaksi. Matalammassa on hiekkapohja, lasken tassuni siihen.

Joskus tekisi mieli vain pysäyttää kello. Tai koko aika. Laskea se hetkeksi laineille rauhoittumaan, pitämään pientä paussia, ja toivoa, että se viihtyisi siinä vesimittareiden vierellä lipuessaan niin hyvin, ettei huomaisi kulkea. Ole sinä aika siinä kaarnalla keikkumassa, minä seison pienen hetken tässä vierellä, pää tuulessa, vatsa veden alla, varpaat hiekassa, enkä vanhene.

Aika on nimittäin toden totta kulkenut, poika täytti juuri 15 vuotta. Hyvinhän tuo on kypsynyt, mainio ja fiksu keitos itseänsä. Kohta pitäisi jo miettiä lukioita ja vastailla ammatinvalintakysymyksiin, vaikka itse on vasta hyvän alun saanut raakile.

Juhlimme isosti myös onnistunutta Prometheus-leiriä. Toivottavasti tuo viikko jätti poikaan pysyviä muistoja, niinkuin oma rippileirini teki aikoinaan. Sain riparilla ensimmäisen kunnon suudelmani ja vaikka tytön hammasraudat kolisivat hampaissani ja minä olin kömpelö kuin törröhuulinen kampela, olivat kesäyössä kohdanneet huulet pehmeät ja hellät.

En tiedä oliko pojan leirillä huulten hapuilua, mutta puheista päätellen siellä ainakin käsiteltiin oikeita asioita. Toisilleen ventovieraat nuoret kertoivat avoimesti itsestään ja jopa hyvinkin aroista aiheista. Ehkä se tuntemattomien kesken olikin helpompaa kuin kotona.
Joku tahtoi laulajaksi, vaikka kurkussa ei asunut suloääninen lintunen. Jollekin olisi riittänyt vain mökki ja perunamaa.
Osa tuntui olevan hyvinkin selvillä omasta tulevaisuudestaan, jollakin oli hukassa jo koko lyhyt menneisyys. 15 vuotta ei ole vielä kovin paljon, mutta kyllä siinäkin ajassa ehtii vinoon kasvamaan, jos pakotetaan. Millä siitä ikinä suoristuu, jos joku työntää väkisin kumoon ja pakottaa olemaan mansikka, kun haluaisit vain olla mustikka?
Viikossa ehtii tapahtua isoja asioita, kun uskaltaa päästää päähänsä muidenkin ajatuksia. Leiri tuntuu avanneen uusia tapoja katsoa maailmaa ja siinä omilla aalloillaan keikkuvia, hyvinkin erilaisia ihmisiä.

Juhlaviikkoihimme on mahtunut paljon. Kippistimme eläkkeelle jäävälle ja toivotimme ansaittua vapautta. Juhlistimme 70-vuotiasta taivalta ja kilautimme toivotuksen runsaista lisävuosista. Halasimme vastavalmistunutta ja nostimme maljat Pommacia uudelle, tosin vielä toukan kokoiselle ihmiselle.
Löysin myös yllättäen samojen ajatusten ja ongelmien kanssa taistelevan toverin, joka vuosi sitten joutui jättämään oman työnsä, mutta uskaltautui sen seurauksena vihdoin seuraamaan omaa unelmaansa. Jos maailmassa on yhtään reiluutta, hän onnistuu yrityksessään ja minä omassani, mustikka saa kasvaa mustikkana ja joku istuttaa sen rääkkä-äänisen tytön korvaan sävelen.

Ei se aika siinä viihtynyt, kaarnan kikkareella. Se lipui taas vaivihkaa eteenpäin ja kellahti kumoon jossakin ulpukoiden reunamilla. Kuinkahan kauan tässä jökötin, paksuna kaislana, joka pitää rillejä myös uidessaan? Vesi velloi ihoni kurtulle, näytin aivan vaaleanahkaiselta rusinalta. Pyysin ajalta armoa, se kuivatti minut vanhukseksi.
Havahdun ajatuksistani, kun lapset huutavat minua takaisin saunaan. Cokis on kuulema jo lämmintä ja vihtoakin pitäisi. Yritin olla osa järveä, mutta kuulun selvästikin kuivalle maalle. Liian paljon lihaa suhteessa evien määrään.

Rantaudun jähmeän viluisena kuin jääkaappiviileä hylje ja istahdan vielä tuokioksi saunan eteen. Saunasta kuuluu reipasta mäiskettä, kun koivunlehdet tanssivat vihdottavien selkänahoissa. Suhautan colatölkkini auki, se on lämmintä.

Iho kuivuu nopeasti laskevan auringon lämmössä ja muutun taas rusinasta rypäleeksi, sheltistä ihmiseksi, vanhasta nuoreksi.

Tällä pienellä pläntillä saarta on kaikki mitä tarvitsen, tähän hetkeen pysäyttäisin ajan jos vain pystyisin. Kippistän lämmintä sihijuomaani kesälle ja edessäni piirtyvälle sielunmaisemalle. Kippistän takanani saunovalle perheelle, joka on minun omani. Kippistän sille, että kaikki on jotenkin hyvin.



tiistai 12. heinäkuuta 2016

Tarkistuskierroksella

Kettu on kävellyt niin, että anturoita aristaa. On aika päästää poloinen levolle. Kirjoitan sille suojaisan puunrungon, joka rysähti väsyneenä maahan kauan ennen ketun syntymää. Opastan sen etsimään suojaa kaatuneen puun juurakosta, joka sojottaa jäykkiä, vihreän sammaleen päällystämiä lonkeroitaan jokaiseen ilmansuuntaan. Lähellä on vettä ja kutsuvan näköinen luonnonniitty pullollaan ahomansikoita.

Viime viikko oli hurja. Jos siis keittiön pöydän ääressä istumista voi kutsua hurjaksi. Sain tarinan taas haluamaani pisteeseen ja päätin palata tarkastelemaan aivan alkua. Muistan olleeni huolissani kirjoituksen tasosta, harmikseni olinkin oikeassa.
Teksti vilisi samoja sanoja ja tönkön kankeita lauseita. Näin kyllä idean lauseiden takana, mutta se ei ollut päätynyt paperille oikein. Niin letkeänä liikkeelle lähtenyt ajatus jähmeni lyhyen matkansa aikana. Perille pääsi vain kirjaimia, niistä puuttui elo ja vilske.
Tiesin kuitenkin jo silloin mitä juonesta puuttuu, mutta en osannut lähteä sitä parantelemaan. Lisäksi halu päästä eteenpäin oli kova, joten elävöittäminen sai odottaa.

Ilmeisesti tässäkin puuhassa kehittyy. Korjailin, lisäilin ja muuttelin asioita 10 tuntia päivässä. Osa suurista tapahtumista meni täysin uusiksi, kaivattu huumorikin löysi omat sivunsa. Istuin keittiön penkissä, mutta mieli vaelsi heinikossa ja kieppuroi puiden latvoissa. Ympärilläni oli ihmisiä, mutta näin vain eläimiä. Lopputulos miellyttää jo hieman silmää. Ainakin toistaiseksi.

Arki tuntuu muutenkin taas jotenkin mainiolta. Siinä tuntuu olevan sopivassa suhteessa asioita. Kesää ja perheen yhteistä lomaa, riittävän lämpimiä päiviä ja kylmiä juotavia. Seuraavat viikot tulevat olemaan täynnä juhlatunnelmaa, mökkeilyä ja Aitokiukaan savuja.

Kettu kummittelee päässäni päivisin, isä öisin. Olen viime viikkoina puhunut isän kanssa unissani jo enemmän kuin viimeisinä vuosina yhteensä. Kohtaamiset eivät ole olleet ahdistavia, vaan jollakin tapaa haikean rauhallisia. Mitään syvällisiä emme ole rupatelleet, pääsinpähän vielä kerran kysymään mitä kuuluu. Hassua, kuinka kauas ihmisen on täytynyt mennä, että pääsi taas lähelle.

Tarkastelen ja tutkin nyt seuraavaa, n. sadan sivun pätkää. Sitten tarina onkin jo ehkä puolivälissä. Mieli tekisi pyytää siinä vaiheessa ulkopuolisen lukijan kommentteja, perheen arviot ovat liian siloteltuja. Kummityttöni on innokas lukija sekä lahjakas kirjoittaja, joten valinta on selkeä.
Mutta kannattaako keskeneräistä työtä antaa arvioitavaksi vai pitäisikö odottaa, kunnes kaikki on valmista?

Eniten tietysti jännittää arvio itse. Entä jos toiset eivät näekään sitä, mitä itse näen? Tai luulen näkeväni. Jospa tarina on hyvä vain pääni sisällä, mutta en vain saa sitä pursotettua nätisti paperille? Jospa en vain ole riittävän hyvä?
Omalle tekstilleen tulee jotenkin sokeaksi, sitä on todella vaikea arvioida. Tarina vaikuttaa hyvältä hetken, mutta katoaakin uikuttaen keskinkertaisuuden varjoihin, aivan kuin joku olisi astunut hännän päälle.  

Kettu on tyytyväinen valintaani. Puun juurakossa on juuri sopivasti suojaa ja tilaa levähtää. Naapurissa asuu siili, mutta se ei yleensä ole öisin kotona. Kettu rohmaisee suunsa täyteen mansikoita ja mussuttaa niin voimalla, että punainen mössö valuu suupielistä.

Suussa maistuu kesä.  

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Pannukahvia ja kirjoitusta

Olen miettinyt pitkään pannukahvia. En mitenkään syvällisesti, mutta ohimennen ja päivisin. Aina kun tulee lutrattua halvan moottorikeittimen kanssa. Olisikohan se hyvää, kenties jopa parempaa? Täytyyhän sen olla, kun netissä niin sanottiin.

Tytär on heppaleirillä, poika moikkaamassa kavereitaan Prometheus-leirin jälkeen. Vaimo kumisaapasostoksilla anopin kanssa Kangasalla. Inhoan kenkäostoksia. Saappaissa on vieläpä enemmän kenkää, kuin tavallisessa kengässä, joten jäin kotiin.

Kuohautin siis pannukahvit ja istahdin koneen äärelle ihmettelemään blogiani. Eihän tätä nyt aivan nettipäiväkirjaksi voi kutsua, kirjoituksia tipahtelee harvakseltaan. Päiväni ovat kuitenkin hyvinkin tavanomaisia, ei niistä hurjasti sanottavaa löydy.
Syön innolla vain muiden valmistamia liha-annoksia, joten reseptipäiväkirjana tämä palsta on hyödytön. En osaa kirjoittaa muotivaatteista enkä suositella meikkejä. Sain kylläkin nimipäivälahjaksi pehmeät bambukalsarit. Niitä suosittelen, kuin keijut tanssisivat vehkeissä.

Blogini on pieni, mutta sillä on suuri merkitys. Siis minulle. Huhtikuussa mieli oli vielä hieman herkällä ja se näkyy teksteissä. Ei se mitään. Kun ei osaa puhua niin pitää kirjoittaa, johonkin ne asiat on laskettava. Olo on välillä kuin liiaksi ravistetulla limsapullolla. Kun korkkia raottaa niin ulos sihisee kirjaimia. Osa laskeutuu blogin sivuille, osa kirjalle, välillä jo ihan hyvään järjestykseenkin.

Pannukahvi on erilaista. En sanoisi hienoa ja täyteläistä, vaan vankkaa ja tuhtia. Paksua.
Leikkaan toisenkin siivun.

Olen löytänyt pienimuotoisen tasapainon kolmen kirjoitusprojektini välille. Blogi toimii erilaisten, typerienkin juttujen temppuratana. Kettu on iloisten päivien tarinankerrontaa ja kolmas projekti ui vähän syvemmissä vesissä. Jokaisella tuntuu olevan oma hetkensä. Kettu odottaa kiltisti metsän reunassa omaa etenemistään.

Lukijoita blogillani on jostakin syystä jo useita, eivätkä aivan kaikki ole perheenjäseniä. Ajattelin ensin sensuroida suurimpia mieleni vikurointeja ja säästää mahdollisten lukijoiden silmiä tuskaisiltakin vuodatuksiltani, mutta sitten päätinkin toisin. Jos en laita asioita edes "paperille" niin siellähän ne jatkavat sihisemistään päässäni. Mutta niinhän tämä menee. Kun joku kuolee, suruttaa. Kun kulkee läpi kaupungin kauluspaita väärinpäin niin harmittaa. Paitsi muita.

Kahvi on lopussa. Hyvä niin, koska vatsa vinkuu ja pulputtaa, enkä usko äänen lupaavan taaskaan mitään hienoa tai edes täyteläistä.

Käytän vielä hiljaisen talon rauhaa hyväkseni ja päästän Ketun jatkamaan matkaa. Nuori metsä saa jäädä taakse, edessä on taas jotakin aivan uutta, eikä kaikki vastaantuleva ole aina ystävällistä. Tassullinen kerrallaan, kohti tuntematonta.

Viikset edellä.

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Tasapainossa

Kun elämässä on liian pienet ympyrät, lopulta käy köpelösti. Sitä kiertää liian pientä kehää, maahan jää vain omat jäljet. Mietit ja pohdiskelet joka kierroksella samoja asioita. Onnistut ehkä jättämään välillä yhden ongelman taaksesi, vain kompastuaksesi siihen seuraavalla kierroksella uudelleen. Lopulta kehässä olet vain sinä ja kaikki sinne raahaamasi moska.

Tamppasin kesäkuun alun ympyrää, pää sumussa, jalat tervassa. Vaikka pääni on iso, se on sisältä pieni. Se yksinkertaisesti tuli täyteen, enkä löytänyt toimivaa kuona-aineksen poistoaukkoa.

En syytä kaikilta osin päätäni, ei se osannut odottaa tällaista. Se toimi aivan mainiosti vielä viime vuonna. Se muisti asioita ja räpäytteli silmiä juuri oikeilla hetkillä, kääntyi aina mukanani menosuuntaan.
Liian paljon kerralla siis, varmaankin. Suojasin päätä talvella pakkasilta ja kesällä hirvikärpäsiltä, mutta en osannut suojata sitä elämän liian isoilta, kerralla sisään vyöryviltä ongelmilta.

Reitti sumusta oli lopulta yksinkertainen, noidankehään piti saada joku muukin. Jonkun toisen pää ja sen tuoreet ajatukset. Perhe, puhelu enolle, reissu Helsinkiin, pakkaslokero täynnä Pure Applea. Juhannus.

Kokossa voi polttaa puutavaran lisäksi ajatuksia. Erilaiset pettymykset, huolet ja vitutukset palavat kuumasti ja pitkään. Suru ei pala, mutta kun kipinät nousivat korkealle, isälle asti, huomasin että se vähenee.

Mieli on pitkästä aikaa suurin piirtein tasapainossa. Vaikka pää tuntui täydeltä, se oli vain täynnä vääriä asioita, jotka tarttuivat kiinni kipeästi kuin lego jalkapohjaan. Oli myös vain myönnettävä, että minun hommani on tällä hetkellä kirjoittaminen, muut työt saavat nyt hetken odottaa. Asian myöntäminen avasi samalla myös uuden odottamattoman oven. Aloitin toisen kirjan, joka etenee sopuisasti Ketun kanssa. Ei kehää, vaan vierekkäin.



maanantai 20. kesäkuuta 2016

Tuomio

Punaiset valot. En huomaa jarruttaa ajoissa. Valun yli risteyksen, osittain suojatien päälle. Mansikkakuosisessa villapaidassa tietä ylittävä pyöreäkehoinen vanhus tuomitsee minut ankarasti katseellaan. Ansaitusti, ei Skoda kuulu suojatielle. Loppuun käytetty lyhytmuisti pelastaa minut, kun vanhus armahtaa nopeasti ja jatkaa vaappuvaa kulkuaan kohti Kelan ulko-ovia.

Ajatus on jumissa, olisi pitänyt lähteä bussilla. Idiootti, ei tuomiolle lähdetä omalla autolla. Kaarran tiukasti oikealle ja laskeudun pitkän rampin alas parkkiluolaan. Loputon jono Volvoja ja kaupunkiajoon suunniteltuja maastureita.

Laskeudun vielä kerroksen alaspäin ja löydän vapaan paikan taaimmaisesta nurkasta. Seinään kiinnitetty yksityisen lääkäriaseman mainos kehottaa sopivasti miehiä käymään säännöllisesti tutkituttamassa eturauhasensa. Syöpä kannattaa havaita ajoissa.

Parkkihalli on hämärä, ajatukseni hämärämpiä. Mieli tekisi jäädä tähän, maanpinnan alapuolelle. Piiloon. Vastahakoisesti astun hissiin, jonka lattian joku laitapuolen kulkija on merkannut omakseen. Kusihissi kulkee hitaasti ylöspäin, kohti valoa. Vanha virtsa takertuu kengänpohjaan. Muistutan itseäni polttamaan tennarit kun pääsen kotiin. Harmi, olivat mukavat jalassa.

En muista lyhyestä kävelymatkasta autolta mitään. Mieli harhailee, mutta löydän perille. Ovi on lukossa. Muistan kuitenkin hoitajalta puhelimessa saamani ohjeet: paina neljännen kerroksen nappia, niin avaamme oven. En halua painaa. Voisin vain unohtaa koko homman ja sanoa, etten päässyt sisään.

Takanani vilisee Hämeenkatu, edessäni on pilvisen päivän viilentämä kiviseinä. Vilkaisen vielä kerran olkani ylitse huolettomana kulkevia tuntemattomia. Välissämme oleva raja on pieni, mutta suunnaton.

Etsin seinään upotetun napin. Jossakin ylhäällä neljännessä kerroksessa tuuttaava ääni valehtelee hoitajille, että joku haluaa sisään. Kai ne kuitenkin tietävät, että tuutti valehtelee. Ei tänne kukaan halua.

Tällä kertaa hissi on nopea ja virtsaton. En osaa ajatella muuta kuin lääkärin tulevia sanoja. Onkohan se joutunut sanomaan sen useastikin? Osaako se sanoa sen nätisti, jotenkin hellästi? Vastaanottovirkailija on ainakin nätti, nimikyltissä lukee Jaana. Onkohan sillä joku, joka on sille hellä. Toivottavasti.

Miksi aina ihmistä odotutetaan. Pyydetään istumaan virttyneelle tuolille ja lukemaan vuosisadan vanhoja kuvalehtiä, joissa Aira Samulinilla oli vielä omat hampaat. Tai kuinka joku Hannele on sisustanut kotinsa luovasti valkoisella. Tekisi mieli pomppia tahmeankeltaiset kengänjäljet Hannelen valkoiselle Landskrona-moduulisohvalle.

Vastaanottovirkailija hymyilee ohi kulkiessaan. En ymmärrä mikä sitä hymyilyttää. Tietääkö se mihin olen menossa? Pitäisi mieluummin kädestä kiinni.

Jokaisen aika tulee joskus, minun aikani on nyt. Lääkärin ovi aukeaa ja kuulen nimeni lausuttavan. Etsin vielä katseellani Jaanaa. Haluan sittenkin viedä sen hymyn mukanani, lämmittämään kalseaa huonetta, pehmittämään metallisten tutkimuslaitteiden iskuja. Jaana ei huomaa, joudun astumaan huoneeseen yksin.

Minua pyydetään asettumaan makuulle tutkimuspöydälle ja rentoutumaan. Yritän ajatella itseni muualle, paikkaan jossa kaikki on hyvin ja kala syö myös keskipäivällä. Näsijärvi kelluttelee minut aalloillaan laguuniin, jonka rannalla paistuu paras mahdollinen liha ja Saludin kokki ojentaa pippurikastikkeensa reseptin.

Tunnen lääkärin repivät kädet ja pienten laitteiden kalinan, kun ne kiskaisevat minut raa´asti todellisuuteen. Nyt se tulee. Tuomio. Päässä kohisee, eikä se ole Näsijärvi. Sano se nätisti, hiljaa.

-Sulla on kuule vanhassa maitohampaassa reikä. Täytyy porata.
-Voi vittu.

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Kevään juhlaa

Katselin tänään, kun ihmisen pennut lauloivat ja tanssivat. Ne laskettiin lavalle pieninä ryhminä, kuin sorsanpoikaset ensiuinnilleen. Opettaja seisoi lavan edessä ja kuiskaili suojateilleen viime hetken ohjeita. Muista liikuttaa jalkojasi, Ellinoora. Keiju liikkuu keveästi, Ahti. Pyöri triangelin tahtiin Simeoni, triangelin tahtiin.
Niille oli jaettu myös erinäköisiä soittopelejä. Putkeen kun puhalsi niin kuului matalasti tuut, toisesta sai lyömällä ulos rytmikkään pumin. Triangelivastuu oli valtava. Soittimen heleä ääni kantaa kauniisti, mutta liian tiheä kilauttelu pyörittää Simeonin taustalavasteisiin.

Aluksi sekamelskalta näyttänyt asetelma pysyi hyvin kasassa ja lopulta kaikilla näytti sittenkin olevan oikea paikkansa. Tuuttaukset, kilahdukset ja nokkapillien vinkunat löysivät ilmasta toisensa ja pyörähtivät kohti yleisöä kauniina sävelinä. Ahti tamppasi kuin kuumilla kiuaskivillä, ei jokaisen keijun tarvitse olla kepeä. Pienet virheet kuuluvat asiaan, kun pienimmäiset esiintyvät.

Yleisössä niiskutetaan. Siitepölyä silmäkulmassa, vastataan pikkuveljelle, joka ihmettelee äidin oudosti punottavia silmiä. Nenäliinat keräävät kyyneleitä, jotka ovat täynnä ylpeyttä omasta jälkikasvusta, mutta myös kipeänsuolaisia muistoja omasta eletystä elämästä. Muistoja ajalta, kun itse jännitimme lavalla ja etsimme katseellamme yleisöstä isiä ja äitiä. Muistan, kun heittelin kopasta lehtiä menninkäisten jalkoihin, ja kuinka pieni lava kasvoi suureksi ja tärkeäksi kuin koko elämä.

Seurasin kaksi juhlaa yhteen soittoon. Pienimmäiset juhlivat ensimmäisen luokan päättymistä, suurimmat saivat painaa päähänsä valkoisen lakin. Ylioppilaille on varmasti vaikea keksiä uutta ja tuoretta puhetta. Niissä puhutaan lähes aina samoista asioista, kuinka koko maailma on nyt heille avoinna. Kuinka omat siivet ovat nyt täysikasvuiset, kuinkahan pitkälle ne kantavat.

Siivet kyllä kantavat, jos tiedät yhtään mihin niillä lentää. Myös minä sain kauan sitten luvatut siivet selkääni, mutta ne varmaankin asennettiin jotenkin väärin. Tai sitten sain ne liian aikaisin, en tiennyt mihin suuntaan pitäisi lähteä. Liidin lyhyesti ja rumasti. Vailla suuntavaistoa, sulattomat ruodot selässä, liian pienet. Ei koppakuoriaiselle voi kiinnittää leppäkertun siipiä. Hetken se surisee ja katoaa kivikkoon.

Puhe oli silti onnistunut, selvästi mietitty. Puhuja onnistui väistämään kliseisimmät miinat, sen laatimiseen oli käytetty aikaa. Toivottavasti juhlan sankarit osasivat pysähtyä sitä kuuntelemaan, ehkä jopa poimimaan sanojen seasta jotakin oikeasti käyttökelpoista. Eivät kaikki kuitenkaan ole valmiita liitoon, lakki ei tee lentokykyiseksi. Eteenpäin voi myös astua varovasti, painaa rauhassa jälkensä maahan. Raskas, harkittu askel voi jättää suurenkin jäljen, joka toimii suuntaviittana yläpuolella lentävälle.

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Sumu

Jalat ovat kiinni mustassa, tahmeassa tervassa, enkä pääse irti. Yritän nostaa jalkojani, kävellä pois, mutta olen liian tiukassa otteessa. En huomannut sitä ajoissa, silloin kuin pystyin vielä liikkumaan ja lähestyvä sumu näytti olevan vielä turvallisen kaukana. Nyt musta liima on noussut polviin saakka, kiskoen yhä syvemmälle, myrkyttäen jo ajatuksia. Ympärilläni on tyhjää, sankassa sumussa en saa tartuttua mihinkään, eikä kukaan kiskaise minua pois tervahaudasta. Yritän pysyä pystyssä, mutta jokin sumussa yllyttää minua kaatumaan. Jos kaadun, huomaako kukaan minun puuttuvan?

Kulunut viikko on ollut hankala, kuin seisoisi itsesyytösten tervassa. Väkisinkin mietin, onko tässä mitään järkeä. Muut ympärilläni lähtevät töihinsä elättääkseen itsensä, perheensä. He odottavat innolla kesälomaa ja valittavat ansaitusti raskaista päivistään. Nolottaa, enkä kehtaa kertoa mitä minä teen. Minä istun milloin missäkin ja kirjoitan kirjaa, jota tuskin kukaan tulee lukemaan. Täytän tuottamattoman päiväni etsimällä tietoa asioista, joista ei ole oikean arjen kanssa mitään todellista hyötyä. Kuin omat ongelmani olisivat tekaistuja, vailla oikeaa merkitystä. Kaikki tämä turha vaivannäkö, rahahuolet ja pelko tulevaisuudesta, joka on peittymässä sumuun

Tiesin toki alusta lähtien, että helppoa tämä ei tule olemaan. Nyt, mielen heikolla hetkellä, iskut sumun keskeltä tuntuvat lamauttavilta, enkä pysty niitä torjumaan. Rahaa ei tule mistään, koska virkamies lähetti karenssikirjeen työttömyyskorvauksesta. No, ansaittu karenssihan tämä tietysti on, Suomessa ei työpaikalta ilman rankaisua lähdetä, vaikka kuinka huonosti asiat olisivat. Olen vastuussa omista valinnoistani, mutta silti hentoisen naiivi ääni päässäni toivoi, että näissä päätöksissä voisi käyttää harkintaa. Vanha sanontani pessimistin pettymyksistä ei näköjään pitänyt paikkaansa.

Sumussa on aukko. Näen sen aina silloin tällöin, kun oikein yritän. Tarvitsisin vain jotakin kovaa jalkojeni alle, jotakin mistä ponnistaa, mutta seison tyhjän päällä. Toivottavasti löydän jalansijani, en ole valmis kaatumaan.