Tarkistuskierroksella

Kettu on kävellyt niin, että anturoita aristaa. On aika päästää poloinen levolle. Kirjoitan sille suojaisan puunrungon, joka rysähti väsyneenä maahan kauan ennen ketun syntymää. Opastan sen etsimään suojaa kaatuneen puun juurakosta, joka sojottaa jäykkiä, vihreän sammaleen päällystämiä lonkeroitaan jokaiseen ilmansuuntaan. Lähellä on vettä ja kutsuvan näköinen luonnonniitty pullollaan ahomansikoita.

Viime viikko oli hurja. Jos siis keittiön pöydän ääressä istumista voi kutsua hurjaksi. Sain tarinan taas haluamaani pisteeseen ja päätin palata tarkastelemaan aivan alkua. Muistan olleeni huolissani kirjoituksen tasosta, harmikseni olinkin oikeassa.
Teksti vilisi samoja sanoja ja tönkön kankeita lauseita. Näin kyllä idean lauseiden takana, mutta se ei ollut päätynyt paperille oikein. Niin letkeänä liikkeelle lähtenyt ajatus jähmeni lyhyen matkansa aikana. Perille pääsi vain kirjaimia, niistä puuttui elo ja vilske.
Tiesin kuitenkin jo silloin mitä juonesta puuttuu, mutta en osannut lähteä sitä parantelemaan. Lisäksi halu päästä eteenpäin oli kova, joten elävöittäminen sai odottaa.

Ilmeisesti tässäkin puuhassa kehittyy. Korjailin, lisäilin ja muuttelin asioita 10 tuntia päivässä. Osa suurista tapahtumista meni täysin uusiksi, kaivattu huumorikin löysi omat sivunsa. Istuin keittiön penkissä, mutta mieli vaelsi heinikossa ja kieppuroi puiden latvoissa. Ympärilläni oli ihmisiä, mutta näin vain eläimiä. Lopputulos miellyttää jo hieman silmää. Ainakin toistaiseksi.

Arki tuntuu muutenkin taas jotenkin mainiolta. Siinä tuntuu olevan sopivassa suhteessa asioita. Kesää ja perheen yhteistä lomaa, riittävän lämpimiä päiviä ja kylmiä juotavia. Seuraavat viikot tulevat olemaan täynnä juhlatunnelmaa, mökkeilyä ja Aitokiukaan savuja.

Kettu kummittelee päässäni päivisin, isä öisin. Olen viime viikkoina puhunut isän kanssa unissani jo enemmän kuin viimeisinä vuosina yhteensä. Kohtaamiset eivät ole olleet ahdistavia, vaan jollakin tapaa haikean rauhallisia. Mitään syvällisiä emme ole rupatelleet, pääsinpähän vielä kerran kysymään mitä kuuluu. Hassua, kuinka kauas ihmisen on täytynyt mennä, että pääsi taas lähelle.

Tarkastelen ja tutkin nyt seuraavaa, n. sadan sivun pätkää. Sitten tarina onkin jo ehkä puolivälissä. Mieli tekisi pyytää siinä vaiheessa ulkopuolisen lukijan kommentteja, perheen arviot ovat liian siloteltuja. Kummityttöni on innokas lukija sekä lahjakas kirjoittaja, joten valinta on selkeä.
Mutta kannattaako keskeneräistä työtä antaa arvioitavaksi vai pitäisikö odottaa, kunnes kaikki on valmista?

Eniten tietysti jännittää arvio itse. Entä jos toiset eivät näekään sitä, mitä itse näen? Tai luulen näkeväni. Jospa tarina on hyvä vain pääni sisällä, mutta en vain saa sitä pursotettua nätisti paperille? Jospa en vain ole riittävän hyvä?
Omalle tekstilleen tulee jotenkin sokeaksi, sitä on todella vaikea arvioida. Tarina vaikuttaa hyvältä hetken, mutta katoaakin uikuttaen keskinkertaisuuden varjoihin, aivan kuin joku olisi astunut hännän päälle.  

Kettu on tyytyväinen valintaani. Puun juurakossa on juuri sopivasti suojaa ja tilaa levähtää. Naapurissa asuu siili, mutta se ei yleensä ole öisin kotona. Kettu rohmaisee suunsa täyteen mansikoita ja mussuttaa niin voimalla, että punainen mössö valuu suupielistä.

Suussa maistuu kesä.