Olen miettinyt pitkään pannukahvia. En mitenkään syvällisesti, mutta ohimennen ja päivisin. Aina kun tulee lutrattua halvan moottorikeittimen kanssa. Olisikohan se hyvää, kenties jopa parempaa? Täytyyhän sen olla, kun netissä niin sanottiin.
Tytär on heppaleirillä, poika moikkaamassa kavereitaan Prometheus-leirin jälkeen. Vaimo kumisaapasostoksilla anopin kanssa Kangasalla. Inhoan kenkäostoksia. Saappaissa on vieläpä enemmän kenkää, kuin tavallisessa kengässä, joten jäin kotiin.
Kuohautin siis pannukahvit ja istahdin koneen äärelle ihmettelemään blogiani. Eihän tätä nyt aivan nettipäiväkirjaksi voi kutsua, kirjoituksia tipahtelee harvakseltaan. Päiväni ovat kuitenkin hyvinkin tavanomaisia, ei niistä hurjasti sanottavaa löydy.
Syön innolla vain muiden valmistamia liha-annoksia, joten reseptipäiväkirjana tämä palsta on hyödytön. En osaa kirjoittaa muotivaatteista enkä suositella meikkejä. Sain kylläkin nimipäivälahjaksi pehmeät bambukalsarit. Niitä suosittelen, kuin keijut tanssisivat vehkeissä.
Blogini on pieni, mutta sillä on suuri merkitys. Siis minulle. Huhtikuussa mieli oli vielä hieman herkällä ja se näkyy teksteissä. Ei se mitään. Kun ei osaa puhua niin pitää kirjoittaa, johonkin ne asiat on laskettava. Olo on välillä kuin liiaksi ravistetulla limsapullolla. Kun korkkia raottaa niin ulos sihisee kirjaimia. Osa laskeutuu blogin sivuille, osa kirjalle, välillä jo ihan hyvään järjestykseenkin.
Pannukahvi on erilaista. En sanoisi hienoa ja täyteläistä, vaan vankkaa ja tuhtia. Paksua.
Leikkaan toisenkin siivun.
Olen löytänyt pienimuotoisen tasapainon kolmen kirjoitusprojektini välille. Blogi toimii erilaisten, typerienkin juttujen temppuratana. Kettu on iloisten päivien tarinankerrontaa ja kolmas projekti ui vähän syvemmissä vesissä. Jokaisella tuntuu olevan oma hetkensä. Kettu odottaa kiltisti metsän reunassa omaa etenemistään.
Lukijoita blogillani on jostakin syystä jo useita, eivätkä aivan kaikki ole perheenjäseniä. Ajattelin ensin sensuroida suurimpia mieleni vikurointeja ja säästää mahdollisten lukijoiden silmiä tuskaisiltakin vuodatuksiltani, mutta sitten päätinkin toisin. Jos en laita asioita edes "paperille" niin siellähän ne jatkavat sihisemistään päässäni. Mutta niinhän tämä menee. Kun joku kuolee, suruttaa. Kun kulkee läpi kaupungin kauluspaita väärinpäin niin harmittaa. Paitsi muita.
Kahvi on lopussa. Hyvä niin, koska vatsa vinkuu ja pulputtaa, enkä usko äänen lupaavan taaskaan mitään hienoa tai edes täyteläistä.
Käytän vielä hiljaisen talon rauhaa hyväkseni ja päästän Ketun jatkamaan matkaa. Nuori metsä saa jäädä taakse, edessä on taas jotakin aivan uutta, eikä kaikki vastaantuleva ole aina ystävällistä. Tassullinen kerrallaan, kohti tuntematonta.
Viikset edellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti