maanantai 23. toukokuuta 2016

Eläimellistä



Arkipäivän ongelmani ovat nykyään kovin erilaisia kuin aikaisemmin, vaikka entinen elämäni ei ole vielä kuin muutaman kuukauden verran takanapäin. Vielä hetki sitten mietin aamuisin tulevan päivän myyntipalaveria tai haaveilin rahakkaista tilaussopimuksista. Tänä aamuna kokoustin mielikuvituseläinten kanssa ja etsin netistä alkukesällä kasvavia sieniä. Muutama lisävuosi taaksepäin yritin saada kaupaksi pesukoneita, tänään mietin miltä variksen raakunta kuulostaa luolassa. Ja kyllä, aamuinen palaverini eläinten kanssa oli paras kokous, jossa olen ollut mukana.

Tarinan päähenkilöitä ovat eläimet. Suomen luonnosta löytää kyllä helposti erilaisia vaihtoehtoja sankareiksi ja ilkiöiksi sopivista elukoista, mietintä- ja valintaprosessi on ollut hauska. Olen tutkinut eläinten ulkonäköä ja hajuaistin herkkyyttä. Olen selvittänyt niiden turkin tuuheuksia, ruokavaliota ja yrittänyt jopa asettua niiden asemaan ja elämään.

Miltä mahtaa tuntua olla vaivaishiiri, kun pelkkä nimikin viittaa surkeuteen? Vipellät kanervikossa tulitikkua pienemmillä jaloillasi elämäsi kunnossa ja mieli täynnä tervettä itsevarmuutta, vain huomataksesi olevasi pienempi kuin huuhkajan oksennuspallo.
Minkälainen metsämyyrän painajainen on kuulla vanhemmiltaan, että "pidä poika pää matalana, olet pöllöjen pääasiallista ravintoa?"
Onko kuha katkera jos se sattuu syntymään niin sameavetiseen järveen, että mitään et näe, vaikka kuinka silmiäsi pullistat?

Tympiikö suurta hirveä, jos se haluaisi olla pieni? Painoa voi olla 200 kg, mutta silti saat järsiä ruuaksesi oksia. Itse olisin vieläpä se porukan kömpelöin yksilö, joka olisi sarvistaan kiinni jokaisessa risukossa, joka sinun pitäisi syödä. Sarvien hukkaaminenkaan ei auta, siihen ne päälaelle ilmestyvät aina uudelleen. Ole siinä sitten metsän kuningas, suu täynnä mäntyä ja pää kiinni pajukossa.

Miten eläimet selviävät ongelmista tai syntymässä perityistä vajavaisuuksista? Mitä tekee tilhi, joka on perinyt äidiltään vajaan värinäön eikä mikään näytä pihlajanmarjalta? Mitä miettii hajusteyliherkkä juovaskunkki vaaran uhatessa, kun pitäisi pieraista, mutta tiedät saavasi hajusta allergisen kohtauksen? Tunteeko vain sukuaukon omistava lintu kateutta sorsille, jotka iloittelevat suvunjatkopuuhissa 40 cm pitkän letkunsa kanssa. Tosin kiimaisena, napakkapyrstöisen naaraan perässä lentäminen voi olla haastavaa ilmanvastuksen kannalta.

Kirjan ensimmäisistä sivuista asti olen miettinyt kahta ihan oikeaakin ongelmaa. Mitä eläimet syövät ja puhuvatko ne? Kirja kävisi liian nopeasti tylsäksi jos kukaan ei sanoisi mitään, joten puhuvathan ne. Mutta mihin rajata jutustelu? Puhuuko karhu, hiiri tai kuoriainen? Kuuluuko mullan alta matojen aamupalakeskustelu vai onko juttelu vain isompien eläinten juttuja?
Toinen miettimistä aiheuttava seikka on ravinto. Kuinka eläimet voivat olla ystäviä ja jutella, jos ruokahalua herättävän rupattelun jälkeen lihansyöjät tekevät sen mitä lihansyöjien kuuluu? Sekin on juonenkulun kannalta ikävää jos sankari päätyy ruokalistalle. Haluan kuitenkin, että eläimet syövät niille luontaista ravintoa, en halua kehittää sudelle raparperista uutta ruokavaliota.

Ihmeellisesti välillä ylipääsemättömiltäkin tuntuneet ongelmat ovat lopulta ratkenneet kuin itsestään, vastaukset ovat ikään kuin aina ilmestyneet tarinan edetessä. Aivan kuin ratkaisu olisi koko ajan ollutkin olemassa, minun täytyi vain kirjoittaa riittävän pitkälle löytääkseni sen.

Kadehdittavia piirteitä luontokappaleissa riittää, lentotaito olisi mainio asia. Muuta en kaipaisi jos vain pysyisin ilmassa. Luulisi sorsien olevan tyytyväisiä, luonto on antanut lajille yllin kyllin.









maanantai 16. toukokuuta 2016

Evakkokirjoittaja


 Ajan tiettyä reittiä päivittäin. Vain viikko sitten maanantaina äimistelin lehtipuiden pieniä, hennon vihreitä lehdenpoikasia ajoreittini varrella, jotka piristivät muuten ruskeanharmaata maisemaa. Viikossa kesä hyökkäsi ja lämpö ja valo kasvattivat lehdet nopeasti täyteen mittaansa, kuin kiirehtien, että kaikki ehtisivät kukkia ja vihertää mahdollisimman pitkään ennen syksyn ankeuttavaa harmautta. Nyt ajaessani reittiäni aamuauringon valossa, tuntuu kuin lipuisin vihreän maailman läpi. Tähän maailmaan ei auto tunnu sopivan, luonto pyytää vaihtamaan sandaaleihin ja kävelyyn.

Kirjoitan seuraavat viikot evakossa. Asuntomme on remonttimiesten ja homeitiöiden valtaama. Äitini kaksio on täynnä muovikasseja, jossa säilytämme evakkoaikana tarvitsemiamme vaatteita, latureita ja partahöylän teriä. Kyllä sopu sijaa antaa, sanotaan. Puhuvat osittain asiaa, mutta sopu on ajoittain tiukassa kuin popcornin siemen hampaankolossa. Muuten rauhallista mieltä aina välillä hieman kaihertaa, kun partavaahdon sijasta löydän vain tuubillisen jonkin sortin naisten jalkakarvavatkulia ja illalla television täyttää Penny Dreadfulin sijasta espanjalaisdraama ompelemisesta.

Kirjani edistyy hiljakseen. En tiedä mikä on oikea määrä sivuja päivässä tai viikossa, onkohan sellaista kuin oikea määrä? Tuntuu kuitenkin, että tahtini on liian hidas, mutta en osaa pakottaa sanoja paperille. Ainakaan sanoja, joihin olisin myöhemmin tyytyväinen.

Uppoudun tekstiin ja kirjan maailmaan syvälle. Sen tapahtumat ja vielä hetki sitten tyhjät sivut ovat yhtäkkiä täynnä elämää. Mielikuvituselämä vie mennessään, aivan kuin juuri kirjoitettu olisi todellista. Liikutun päähenkilön vaikeista hetkistä ja nauran toisen hahmon omituiselle vitsille, vaikka itse juuri ne kirjoitin. Omituista puuhaa, hetkittäin epäilen mielenterveyttäni.

Tarvitsen kirjoittaessani ympärilleni rauhaa ja hiljaisuutta. Huomasin, että en osaa kirjoittaa kahvilassa, jossa viereisessä pöydässä toinen mukeltaa pullaa ja toinen ottaa valokuvaa hyvin tavallisen näköisestä möhnäviineristä. Ympärillä kuuluva puhekin katkaisee ajatuksen ja tipahdan keksimästäni maailmasta karusti tavalliseen. Äitini asunnolla jään kuuntelemaan perunoiden elämistä liian voimakkaasti kiehuvassa keitinvedessä tai häiriinnyn ihan vain kantapäiden kopinasta, kun kaksiota tampataan päästä päähän aamutouhujen innossa.

Muistan kirjastojen olevan paikkoja, joissa nutturapäinen lainastontäti laskee pyöreitä silmälasejaan nenänvarttaan myöten alaspäin, suhisten ärtyneenä, jos joku erehtyy hengittämään liian äänekkäästi. Suuntaan siis pääkirjasto Metson äänettömyyteen. Ehkä muistikuvani kirjaston hiljaisuudesta on väärä, koska meno on täällä raisumpaa kuin itselläni viikonloppuisin. Puhelimet pirisevät ja vuoronumerokone tuuttaa kuin laiva. Kaupungin kovaäänisin koululuokka yrittää mahduttaa itsensä kerralla ulko-ovesta sisään ja silkohapset sinkoilevat sen jälkeen sekasortoisessa aamumurohuumassa kuin eksyneet suulat. Äänivalli murtui jo ennen Harry Potter - hyllyä.

Yritän sitkeästi, mutta turhaan. Maanantaiaamu on ilmeisesti viikonloppuna palautettujen kirjojen hyllytyspäivä ja puuhakkaana höpöttävä henkilökunta työntää kivirenkaisia kirjarattaitaan hyllyköltä toiselle. Ymmärrän taisteluni hävityksi, kun Metsokin paljastuu remonttikohteeksi ja kiviporan kumu häätää minut ulos.

No, kirjoitan eläimistä ja metsästä, joten luonnollinen paikka löytyy lopulta ulkoa. Löydän yksinäisen, minua odottavan penkin, Koskipuistosta. Kanadanpoppelin lehtien tanssiessa villisti keskipäivän voimistuvassa tuulessa, löydän rauhallisen kirjoituspaikkani. Tammerkosken tasainen kohina kuljettaa minut taas kirjani sivujen toiseen maailmaan. Paikkaan, jossa mielikuvitus synnyttää oikeaa elämää.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Tarina

Mitä kirjoittaa, kun haluaisi kirjoittaa kaikkea? Miten valita kaikista mahdollisista aiheista vain yksi? Vai olisiko hyötyä kirjoittaa kahta erilaista tarinaa kerralla? Mieli halajaisi kirjoittaa vakava-aiheista elämänmittaista aikuisten kirjaa, jossa on mukana surua ja rosoa ja rinnakkain eteneviä tarinoita. Sydän haluaisi luoda lasten ja nuorten seikkailun, jossa on mukana luontoa, eläimiä ja vanhan ajan arvoja kunnioittava kunnon tarina ystävyydestä. Johonkin väliin himoan kirjoittaa myös liiankin lennokasta mielikuvituksesta kuplivaa huumoria (omasta mielestäni), jolle ainakin itse nauran. En tiedä mikä tyylisuunnista on vaikein, mutta valinta osui keskimmäiseen.

Luin lapsena paljon ja rakastin hyviä tarinoita. Parhaita olivat tarinat, joiden taitavasti punottu juoni heitteli tasaisin väliajoin eteeni houkutusporkkanoita ja tuntui kuin pinnan alla muhisi koko ajan jotakin vieläkin suurempaa ja mielenkiintoisempaa. Ensimmäinen luku olisi hyvä, mutta seuraava olisi aina parempi, lopun niputtaessa kasaan kaikki aikaisemmat mysteerit, paljastaen yllättävän loppusalaisuuden. Sellaista kirjaa ei saa laskettua käsistänsä, ennen kuin viimeinenkin taianomainen sana on luettu. Yritän siis luoda sellaisen, hetki vain!

Lasten- ja nuortenkirja siis. Mielen vakava-aiheinen hinku puskee kuitenkin myös itsensä väkisin läpi kirjan sivuille, mutta saako nuortenkirjassa olla vakavaa asiaa ja kuinka paljon? Meneekö himoni kirjoittaa liian aikuismaisesti yli ja sotkee kerronnan tasapainon? Äh, liikaa ristiriitaisia ajatuksia ja ideoita! Tapani mukaan mietin ja puntaroin liiaksi asioita, täytyy ehkä antaa vaan sanojen tulla.

Tarinani, tai ainakin yritykseni, on suuri seikkailu. Mukaan mahdutan itselleni tärkeitä asioita, kuten metsää, eläimiä ja luontoa. Kantavana voimana on ystävyys, huumori ja lennokkaasti etenevä kaunis tarina, jossa pienestä voi kasvaa jotakin suurta. Mielessäni tarina on valmis ja mahtava, asettukoon kirjaimet paperille nyt suopeasti!