Eläimellistä

Arkipäivän ongelmani ovat nykyään kovin erilaisia kuin aikaisemmin, vaikka entinen elämäni ei ole vielä kuin muutaman kuukauden verran takanapäin. Vielä hetki sitten mietin aamuisin tulevan päivän myyntipalaveria tai haaveilin rahakkaista tilaussopimuksista. Tänä aamuna kokoustin mielikuvituseläinten kanssa ja etsin netistä alkukesällä kasvavia sieniä. Muutama lisävuosi taaksepäin yritin saada kaupaksi pesukoneita, tänään mietin miltä variksen raakunta kuulostaa luolassa. Ja kyllä, aamuinen palaverini eläinten kanssa oli paras kokous, jossa olen ollut mukana.

Tarinan päähenkilöitä ovat eläimet. Suomen luonnosta löytää kyllä helposti erilaisia vaihtoehtoja sankareiksi ja ilkiöiksi sopivista elukoista, mietintä- ja valintaprosessi on ollut hauska. Olen tutkinut eläinten ulkonäköä ja hajuaistin herkkyyttä. Olen selvittänyt niiden turkin tuuheuksia, ruokavaliota ja yrittänyt jopa asettua niiden asemaan ja elämään.

Miltä mahtaa tuntua olla vaivaishiiri, kun pelkkä nimikin viittaa surkeuteen? Vipellät kanervikossa tulitikkua pienemmillä jaloillasi elämäsi kunnossa ja mieli täynnä tervettä itsevarmuutta, vain huomataksesi olevasi pienempi kuin huuhkajan oksennuspallo.
Minkälainen metsämyyrän painajainen on kuulla vanhemmiltaan, että "pidä poika pää matalana, olet pöllöjen pääasiallista ravintoa?"
Onko kuha katkera jos se sattuu syntymään niin sameavetiseen järveen, että mitään et näe, vaikka kuinka silmiäsi pullistat?

Tympiikö suurta hirveä, jos se haluaisi olla pieni? Painoa voi olla 200 kg, mutta silti saat järsiä ruuaksesi oksia. Itse olisin vieläpä se porukan kömpelöin yksilö, joka olisi sarvistaan kiinni jokaisessa risukossa, joka sinun pitäisi syödä. Sarvien hukkaaminenkaan ei auta, siihen ne päälaelle ilmestyvät aina uudelleen. Ole siinä sitten metsän kuningas, suu täynnä mäntyä ja pää kiinni pajukossa.

Miten eläimet selviävät ongelmista tai syntymässä perityistä vajavaisuuksista? Mitä tekee tilhi, joka on perinyt äidiltään vajaan värinäön eikä mikään näytä pihlajanmarjalta? Mitä miettii hajusteyliherkkä juovaskunkki vaaran uhatessa, kun pitäisi pieraista, mutta tiedät saavasi hajusta allergisen kohtauksen? Tunteeko vain sukuaukon omistava lintu kateutta sorsille, jotka iloittelevat suvunjatkopuuhissa 40 cm pitkän letkunsa kanssa. Tosin kiimaisena, napakkapyrstöisen naaraan perässä lentäminen voi olla haastavaa ilmanvastuksen kannalta.

Kirjan ensimmäisistä sivuista asti olen miettinyt kahta ihan oikeaakin ongelmaa. Mitä eläimet syövät ja puhuvatko ne? Kirja kävisi liian nopeasti tylsäksi jos kukaan ei sanoisi mitään, joten puhuvathan ne. Mutta mihin rajata jutustelu? Puhuuko karhu, hiiri tai kuoriainen? Kuuluuko mullan alta matojen aamupalakeskustelu vai onko juttelu vain isompien eläinten juttuja?
Toinen miettimistä aiheuttava seikka on ravinto. Kuinka eläimet voivat olla ystäviä ja jutella, jos ruokahalua herättävän rupattelun jälkeen lihansyöjät tekevät sen mitä lihansyöjien kuuluu? Sekin on juonenkulun kannalta ikävää jos sankari päätyy ruokalistalle. Haluan kuitenkin, että eläimet syövät niille luontaista ravintoa, en halua kehittää sudelle raparperista uutta ruokavaliota.

Ihmeellisesti välillä ylipääsemättömiltäkin tuntuneet ongelmat ovat lopulta ratkenneet kuin itsestään, vastaukset ovat ikään kuin aina ilmestyneet tarinan edetessä. Aivan kuin ratkaisu olisi koko ajan ollutkin olemassa, minun täytyi vain kirjoittaa riittävän pitkälle löytääkseni sen.

Kadehdittavia piirteitä luontokappaleissa riittää, lentotaito olisi mainio asia. Muuta en kaipaisi jos vain pysyisin ilmassa. Luulisi sorsien olevan tyytyväisiä, luonto on antanut lajille yllin kyllin.