Evakkokirjoittaja

 Ajan tiettyä reittiä päivittäin. Vain viikko sitten maanantaina äimistelin lehtipuiden pieniä, hennon vihreitä lehdenpoikasia ajoreittini varrella, jotka piristivät muuten ruskeanharmaata maisemaa. Viikossa kesä hyökkäsi ja lämpö ja valo kasvattivat lehdet nopeasti täyteen mittaansa, kuin kiirehtien, että kaikki ehtisivät kukkia ja vihertää mahdollisimman pitkään ennen syksyn ankeuttavaa harmautta. Nyt ajaessani reittiäni aamuauringon valossa, tuntuu kuin lipuisin vihreän maailman läpi. Tähän maailmaan ei auto tunnu sopivan, luonto pyytää vaihtamaan sandaaleihin ja kävelyyn.

Kirjoitan seuraavat viikot evakossa. Asuntomme on remonttimiesten ja homeitiöiden valtaama. Äitini kaksio on täynnä muovikasseja, jossa säilytämme evakkoaikana tarvitsemiamme vaatteita, latureita ja partahöylän teriä. Kyllä sopu sijaa antaa, sanotaan. Puhuvat osittain asiaa, mutta sopu on ajoittain tiukassa kuin popcornin siemen hampaankolossa. Muuten rauhallista mieltä aina välillä hieman kaihertaa, kun partavaahdon sijasta löydän vain tuubillisen jonkin sortin naisten jalkakarvavatkulia ja illalla television täyttää Penny Dreadfulin sijasta espanjalaisdraama ompelemisesta.

Kirjani edistyy hiljakseen. En tiedä mikä on oikea määrä sivuja päivässä tai viikossa, onkohan sellaista kuin oikea määrä? Tuntuu kuitenkin, että tahtini on liian hidas, mutta en osaa pakottaa sanoja paperille. Ainakaan sanoja, joihin olisin myöhemmin tyytyväinen.

Uppoudun tekstiin ja kirjan maailmaan syvälle. Sen tapahtumat ja vielä hetki sitten tyhjät sivut ovat yhtäkkiä täynnä elämää. Mielikuvituselämä vie mennessään, aivan kuin juuri kirjoitettu olisi todellista. Liikutun päähenkilön vaikeista hetkistä ja nauran toisen hahmon omituiselle vitsille, vaikka itse juuri ne kirjoitin. Omituista puuhaa, hetkittäin epäilen mielenterveyttäni.

Tarvitsen kirjoittaessani ympärilleni rauhaa ja hiljaisuutta. Huomasin, että en osaa kirjoittaa kahvilassa, jossa viereisessä pöydässä toinen mukeltaa pullaa ja toinen ottaa valokuvaa hyvin tavallisen näköisestä möhnäviineristä. Ympärillä kuuluva puhekin katkaisee ajatuksen ja tipahdan keksimästäni maailmasta karusti tavalliseen. Äitini asunnolla jään kuuntelemaan perunoiden elämistä liian voimakkaasti kiehuvassa keitinvedessä tai häiriinnyn ihan vain kantapäiden kopinasta, kun kaksiota tampataan päästä päähän aamutouhujen innossa.

Muistan kirjastojen olevan paikkoja, joissa nutturapäinen lainastontäti laskee pyöreitä silmälasejaan nenänvarttaan myöten alaspäin, suhisten ärtyneenä, jos joku erehtyy hengittämään liian äänekkäästi. Suuntaan siis pääkirjasto Metson äänettömyyteen. Ehkä muistikuvani kirjaston hiljaisuudesta on väärä, koska meno on täällä raisumpaa kuin itselläni viikonloppuisin. Puhelimet pirisevät ja vuoronumerokone tuuttaa kuin laiva. Kaupungin kovaäänisin koululuokka yrittää mahduttaa itsensä kerralla ulko-ovesta sisään ja silkohapset sinkoilevat sen jälkeen sekasortoisessa aamumurohuumassa kuin eksyneet suulat. Äänivalli murtui jo ennen Harry Potter - hyllyä.

Yritän sitkeästi, mutta turhaan. Maanantaiaamu on ilmeisesti viikonloppuna palautettujen kirjojen hyllytyspäivä ja puuhakkaana höpöttävä henkilökunta työntää kivirenkaisia kirjarattaitaan hyllyköltä toiselle. Ymmärrän taisteluni hävityksi, kun Metsokin paljastuu remonttikohteeksi ja kiviporan kumu häätää minut ulos.

No, kirjoitan eläimistä ja metsästä, joten luonnollinen paikka löytyy lopulta ulkoa. Löydän yksinäisen, minua odottavan penkin, Koskipuistosta. Kanadanpoppelin lehtien tanssiessa villisti keskipäivän voimistuvassa tuulessa, löydän rauhallisen kirjoituspaikkani. Tammerkosken tasainen kohina kuljettaa minut taas kirjani sivujen toiseen maailmaan. Paikkaan, jossa mielikuvitus synnyttää oikeaa elämää.