keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Jussi vai Codex?

Ketun haukahdellessa kirjainammattilaisten kypsyttämöissä en malta olla aloittamatta uutta projektia. Sehän se alkuperäinen aatos koko tämän kummallisen projektini takana olikin, kirjoittaa mahdollisimman paljon. 

Olen nyt viikon verran työstänyt kahden täysin erilaisen käsikirjoituksen sommitelmaa. Toinen idea on minun, toinen äitini. Myönnettäköön, että jälkimmäinen on parempi. 
Oma ideani on kesken jäänyt novellintynkä, jonka aloitin Ketun köpötellessä vielä jossakin Unien luolan liepeillä. Tekonimenä toimikoon Jussi. 

Jussi on yritykseni olla täysi-ikäinen ja kirjoittaa kuin aikuinen. Jussikin sitä on, vaikka ajatukset ohieletyssä nuoruudessa viipyilevätkin. Käsi silittää vanhoja valokuvia, silmät etsivät kuvista sen yhden, joka jäi.
Jussi tuntuu luontevalta ja tilanteeseeni sopivalta. Olen vasta aloittelija tässä sanojen sekamelskassa ja ajoittain järjestyksen luominen ajatuksiini tuntuu mahdottomalta. Tässä mielessä Jussi lieneekin täydellinen harjoituspala, yritykseni kirjoittaa oikeasti. 
Jussi antaa myös vapauksia. Saan huoletta syöttää sivuille omituisen huumorintajuni sylttyä, Jussi nielee kaiken luineen päivineen, eikä täyty, vaikka välillä antaisin kauhalla. 
Toisaalta tämän teoksen kanssa minulla on kaikki mahdollisuudet pyrkiä paremmaksi, eikä vain pyöritellä paljussa pelkkää huoletonta hölskettä. Päähenkilön elämäntilanne ja yllättäen eteen heilahtanut menneisyys antavat Jussille mahdollisuuden etsiä jotakin kadottamaansa. Minulle hahmon mutkikas tilanne taas avaa pääsyn aivan uudelle tyylisuunnalle ja lauseille, jotka tuntuvat. 

Toinen käsikirjoituksen siemen on lähtöisin äidiltäni. Ajatus on pieni, mutta huikea. Tekonimenä toimikoon Codex. 
Olen nyt pyöritellyt erilaisia mahdollisuuksia useamman päivän ajan, piirustellut paperille suuntaviivoja niin tiheäksi puikkeeksi, että joku saattaisi luulla muistiinpanojani Lontoon metrokartaksi.
Mahdollisuudet ovat rajattomat, reittejä lukemattomia. Yksi kaartaa suomalaiseen mytologiaan, toinen Paholaisen Raamattuun. Ensimmäinen vaihtoehdoista johtaisi ehkä nuoremmille suunnattuun romaaniin, jälkimmäinen aikuisille. Codex voisi olla sekoitus Kalevalaa ja vakoilujännäriä, jossa esiintyvät maailmanpolitiikan jättiläiset. Ainoa ongelma tässä mahdollisuuksien mannapussissa olen minä. 

Näin huiman tarinan siirto kipinäparvena ryöpsähtelevien ideoiden kautta paperille taitaa olla minulle liikaa. Aiheesta riittäisi helposti ainesta trilogiaksi asti, mutta en ehkä osaisi hallita vielä noin järkälemäisiä kokonaisuuksia. En ainakaan ilman apua. 
Codex vaatisi hurjan määrän taustatyötä. Vakavasti otettavassa aikuisten romaanissa faktojen pitäisi olla kunnossa ja sanan vahva, eivätkä omani vain riitä. Eivät vielä. 
Jos veisin kirjan siihen eniten haluamaani suuntaan, niin minun pitäisi opiskella historiaa, suomalaista kansantarustoa sekä lainata Codex Gigas, enkä usko, että ruotsalaiset siihen suostuisivat. 


Haudutan Codexia siis hiljaisella liekillä ja annan Jussille mahdollisuuden. 

lauantai 27. toukokuuta 2017

Raapaleita

Kyllä pienelläkin voi pärjätä, lyhyellä miellyttää. Siksi kirjoitan nyt raapaleita, satasanaisia tarinoita kirjoituskilpailuun. 
Homma on todella helppoa etukäteen tuumailtuna, kuin tekstarin naputtelisi ja niitä olen lähetellyt onnekkaille vastaanottajille tälläkin viikolla jo kymmeniä. Aiheitakin maailmassa riittää kuin leikeltyjä sukkahousuja Niksi-Pirkassa, joten nämä reikäiset runsaudensarvet mielessäni käyn taistoon tavanomaista vastaan. 

Vaikka raapale on lyhyenläntä, niin kai siinä pitäisi olla jotakin järkeä. Kissasta ei voi siis kirjoittaa, eikä laakamadoista, niistä en saa mitään tolkkua. 
Raapale tarvitsee alun, lopun ja kenties jonkinlaisen juonenkin. Mahtuuko sataan sanaan yllätys, juonenkäänne tai kummallinen sattumus, joka saa lukijan karvankohottajalihakset sykkeeseen? 
Tarvitsen tiiviin paketin, joka on täydellinen jokaista välimerkkiä ja nipukkaa myöten. Jostakin syystä ajatukset haarovat Rachel Weiszin taistelukohtaukseen Anck-Su-Namunin kanssa, jossa muumioaikaista ilmaa halkovat terävät tikarit ja pehmeät reidet. Minunkin pitäisi raapaleeni kanssa olla silkkisen pehmeä ja pistävä yhtäaikaa, timantti tissin nokassa.  

Etsivä löytää, sanotaan. Olen pyöritellyt erilaisia kirjoituskursseja ja -kouluja Googlen hakukentässä jo hikiseen tuskaan saakka, mutta ilmeisesti kuurutan liian pitkään, enkä löydä mitään sopivaa. Sopivalta vaikuttava löydös taas vaatisi kurssimaksuina liian tuhdisti seteleitä, ja rahan kanssahan suhteeni epäonnistui jo kauan sitten. 
Joskus asioita kuitenkin paikallistuu, vaikka jokaisen verhon taakse on jo kertaalleen kurkattu. Muutama päivä sitten sain yllättävän kiertoliittymän kautta kuulla Viita-akatemiasta ja sen kolmivuotisesta kirjoittajakoulusta. Koulu on edullinen ja kuulemani mukaan laajasti suositeltu ja haluttu kumppani. Vuosittain oppiin valitaan 15 kirjoittajaksi haluavaa tekstinäytteiden perusteella. Syksyllä yritän olla yksi heistä.  

Samasta vinkkilähteestä pulppusi myös uusia kustantamoja, joista en ollut aikaisemmin kuullutkaan. Joukossa oli mukana vieläpä kaksi sellaistakin, jotka julkaisevat erityisesti lasten- ja nuortenkirjoja. En tiedä miksi, mutta varsinkin näistä toinen tuntuu oikein lupaavalta. Ketun seikkailu sopisi heille kuin viiksirivi kuonon kylkeen. 

Pitkän tauon jälkeen palasin Ketun pariin ja lukaisin sen läpi. Jotakin kummaa on tapahtunut, koska pidin tekstistäni ja kehtaan nyt jopa myöntää asian. Tunne on uusi ja outo, tunnustus kuin suurikin paljastus AA-kerhon ensi-illassa. Moro, minä olen Janne, ja minun mielestäni Kettu on vallan mainio tarina. 
Päätyy kertomukseni sitten koskaan kopsahtavien kansien väliin tai ei, minä pidin siitä. Osaavammissa käsissä siitä saisi ehkä hiottua jopa hyvän. Se on suurin myönnytys mitä olen konsaan itselleni suonut lyhyellä kirjoittajan urallani. 

Yhtäkkiä olen myös ylpeä kirjastani ja sallin tunteen jäädä pysyvästi. Olenhan testannut jo surkuttelua ja synkkyydessä räpiköimistä, eikä se polku ole kuin mutainen ympyrä. Uudella asenteella testikierrokselle, sillä en todellakaan ole vielä yritykseni epilogissa.  
Asian ymmärtämiseen tarvittiin vain ensimmäinen kauniisti muotoiltu hylkäyskirje, useita viestejä serkkupojalta, puheluita, tekstareita, reilumpi kattaus valkosuklaisia Twixejä sekä pienen armon suominen itselleen. 

Hyvältähän tämä kerrankin tuntuu, itsensä varovainen kehuminen. Olisi ehkä pitänyt testata joskus aikaisemminkin, mutta ehkä olen odottanut sitä tärkeää hetkeä. 

Tunnen, että se on nyt. 

tiistai 23. toukokuuta 2017

Uutisvirrassa


Muutama päivä sitten uutisvirtaa peratessani terävimmin silmään pisti Aamulehden juttu joidenkin suomalaisäitien tavasta käyttää erilaisia kiertoilmaisuja tyttäriensä pimppasista. Olen aikaisemminkin kuullut termin etupeppu, mutta olin asian jo onnellisesti unohtanut. Takakontin siirtäminen etusäleikköön on kuitenkin pientä verrattuna siihen, että joissakin perheissä tytöillä on pimpin paikalla lintu. 
Juttu ei kerro minkä lajin lirkku sinne jalkojen väliin on pesiytynyt, mutta veikkaisin jotakin pientä peukaloisten heimosta. Tyttären kasvaessa keväistä lorua käytetään ehkä teini-iän odotukseen, kun västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään. Varmin merkki keski-iän ylityksestä lienee se, kun Axl Smith käy vaivihkaa keräämässä pesäkameransa pois. 
Väkisinkin herää myös ikävä epäilys kerrotaanko näissä lintuperspektiiviperheissä muistakaan ihmisen anatomiaan liittyvistä luonnollisista asioista. Varhain vuotavan esiteinin paniikki lienee melkoinen, kun herää aamulla luonnonsuojelurikokseen syyllistyneenä, rauhoitettu haarahaukka veressä.

Olen kyllästynyt myös loputtomaan Trump-uutisointiin, kun tämä lirkkisilmäinen patti vedetään väkisin mukaan jokaiseen mitättömäänkin vastoinkäymiseen. Klikkiuutisissa kauhistellaan milloin mitäkin, kun pienestäkin pisarasta yritetään kuohuttaa skandaalin kokoista aaltoa. 
Viimeisin lukemani kansakuntia pöyristyttävä tilanne koski tuoreen presidentin ruoka-annosta. Majoneesia oli liikaa ja jäätelöjälkkäri oli jo överiksi ähkimistä, televisiotakin johtaja katsoo kuulemma huolestumiseen asti.
Hiljakseen otsalohkooni onkin pureutunut kyllästyneisyyden turtumus, kun Trump tuntuu olevan syyllinen aivan kaikkeen. Kukkisiko atsalea Suomessa ympärivuotisesti jokaisen lumenpudottajan kukkalaatikossa jos tämä oranssiposkinen muurarimestari vaihtaisi salaatinkastikkeensa majoneesipohjan jogurttiin? Auttaisiko Donaldin Netflix-maratonin pakkokatkaisu Kauhajokelaista hillastajaa, kyllä minäkin suolaa vähentäisin, mutta kun se Trump. 

Jostakin kumman syystä iltapäivälehtien suurimpia otsikoita kehittävät myös erilaiset laulamiseen, liikehtimiseen tai vartalon sorjuuteen fokusoituneet kilpailut. Tanssii toisten kanssa - jamboreessa jatkoon saattaa sutia kurkihirren ketteryydellä varustettu rautanivel vain, koska on luonteeltaan letkeä. Toimittajia liimalanteisen lyhtypylvään jatkoonpääsy hiertää kuin väärän jalan lenkkitossu ja otsikot kysyvätkin, voittiko väärä pari.  
Joka vuosi tanssiparien välille kehitetään myös Föhn-tuulesta temmattu romanssi, jossa treenien jälkeiset hikipisaratkin kertovat yllättävästä intohimosta ja taivutetaan kisaajien mambo vaakatasoon vaikka väkisin. Joitakin aikoja sitten yritettiin parittaa jopa Tuiskua Bergströmiin, vaikka tämän hankauksen tuloksena syntyi selvästi vain samanmerkkisesti varautuneita kappaleita. 

Naisten kasvokisoissa ei sisäinen kauneus riitä, kun etsitään uusia missejä ja samalla sopivia elämänkumppaneita jääkiekkoilijoille. Parhaiten menestyneet kaunottaret pääsevät yleensä jopa NHL:ään saakka, kun pistesijoille sipsuttaneet joutuvat etsimään tosirakkautensa SM-liigasta. 
Kisaajien ei kannata kurkistaa netin keskustelupalstoille, jossa ruoditaan iltapäivälehden juttua voittajan rumuudesta, kun parempikin olisi ollut tarjolla. Eihän tämä missi pitkälle pötki, ehkä sille löytyy joku puolustaja Ilveksestä. 


Tänään uutisissa on Manchester. Ymmärryksen loppuessa ei sanojakaan löydy.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Eillä eteenpäin

Vastatuuleen viskattu palaa aikanaan takaisin. Pari viime viikkoa on nyt puhaltanut vastaisesti ja läpse naamassa on melkoinen, kun lähettämäni käsikirjoitus ja erilaiset hakemukset tuottavat tulosta. Ei toivotunlaista, mutta tulosta kuitenkin. 

Ensimmäinen hylsy räpsähti äänettömästi, kun hakemastani työpaikasta kantautuu vain puhdasta hiljaisuutta. Kokemusta aiheesta on jo jonkin verran. Tulevan mahdollisen työnantajan hiljaisuus tarkoittaa sitä, ettei minun odoteta saapuvan aamuvuoroon. 
Yritin myös paluuta tehdastyöhön. Kirjoitin omasta mielestäni hyvän ja erottuvan hakemuksen ja laskin mahdollisuuteni jo kohtalaisiksi, olihan paikkoja auki jopa 50. Laskin selvästikin väärin, koska en päässyt edes haastatteluun asti. 

Kustantamoista minua muisti ensimmäisenä WSOY. "Metsän kutsu on sujuvasti kirjoitettu käsikirjoitus, josta huokuu kiireettömyys ja lämpö. Valitettavasti tarjoamanne aineisto ei kuitenkaan sovi tällä hetkellä ohjelmaamme". 
Olin varautunut kielteiseen vastaukseen huolella, puhunut asiasta ymmärtäväisesti ääneen kuukausien ajan ja tehnyt asiasta itselleni totta jo etukäteen. Ilmeisesti johonkin minulle itsellenikin tuntemattomaan lokeroon jäi kaikesta huolimatta kytemään pieni kipinä onnistumisen mahdollisuudesta. Sammuihan se lopulta, kun pajavasaralla iskettiin suoraan sydämeen. Hassua, kuinka kaikesta valmistautumisestani huolimatta kauniisti sanottu ei musertaa. 

Olen saanut kannustusta ja ymmärrystä enemmän kuin olen itselleni suonut. Joku sanoi, että jos lopulta et saa tekstejäsi kansien väliin, niin kirjoita sitten vain itsellesi ja kätke ajatuksesi yöpöytäsi laatikkoon. 
Neuvon mukaisesti ostin Ikeasta yöpöydän, joka koki käsittelyssäni täydellisen metamorfoosin ja valmistui luomistyöni ahjossa keittolevyksi. Ei se soppaa lämmitä, joten periaatteessa se on siis pelkkä levy. Ajattelen kirjoittamisesta myös vähän samalla tavalla kuin hidasteluun kyllästynyt tyttöystävä: onhan meillä kivaa, mutta johtaako tämä mihinkään?  

Hetken asiaa pyöriteltyäni päätin kääntää asian toisin päin ja tarkastelin vain tuota palautteen ensimmäistä lausetta. Yritinhän nimenomaan kirjoittaa lämminhenkisen tarinan ystävyydestä ja samalla mietin osaanko tehdä sen riittävän sujuvasti. Onnistuinko siis melkein? Epätoivoon astihan olen etsinyt pienintäkin merkkiä kirjoittamisen järkevyydestä. Voisiko se sittenkin olla tässä kirjeessä, joka sanoi ei? 

Haluaisin uskoa, että joku WSOY:llä on oikeasti lukenut koko pienen kirjani ja valinnut huolella nuo hylkäyskirjeeseen kirjoittamansa sanat, sillä epäonnistumisten jatkumossa pienikin kehu saa aikaan suuria asioita. Yksitoista oikein valittua sanaa, ja lopulta se mikä sammui, syttyi uudelleen. 

perjantai 19. toukokuuta 2017

Pieleenporaajan päiväkirjasta

- Ala-arvoista ja rumaa. Ei tuollainen ällöttävyys ole hauskaa. En aio edes katsoa pidemmälle, hyi. 

Nämä kannustavat sanat vaimoltani eivät onneksi käsitelleet iltapeseytymistäni. Erehdyin vain luetuttamaan blogikirjoitukseni, jossa emäntä ei halunnut edetä Mette-vitsiä pidemmälle. Yritin puolustautua sillä, että olin todella harmissani luvatun lämpöaallon lumivyörystä, ja että Mette-parka ajautui syntipukiksi vain sattumalta

- Et sinä noin voi sanoa Jylhästä, kritiikki kuitenkin jatkui.
- Mutta sillähän on lava-auto huulissa, eikä se sinne ole vahingossa mennyt. 
- Siitä huolimatta. Ja jos Tauski suuttuu niin se lyö sua. 
- Täytyy olla kyllä todella päissään, jos luulee mua naiseksi. 
- Hah hah, ei nää ole hyviä vitsejä. 
- En onneksi ikinä niin luvannutkaan. 

Oikeasti hauska vitsi on kykyni rakentaa ja remontoida. Minun ja työkalujen välinen liitto on pyhä ja toimimaton, aivan niin kuin paavi punaisten lyhtyjen alla. 
En koe vasaraa omakseni, ei rälläkkä minua tahdo. Silti meitä silloin tällöin naitetaan, väkisin kuin eri lajien koiraita. Parittelu on väkinäistä, kömpelö toimitus, jossa kumpikin osapuoli tietää, että nyt on jotakin pielessä. Mahdollinen jälkeläinen on sekoitus verta, hikeä ja vinoon sahattua vaneria. Ensimmäinen reaktio onkin isyyden kieltäminen. 

Sisustamisen ulkoistaisin. Ensin pitäisi valua Kuortaneen kokoisen hallin läpi etsien haluamaansa laatikostoa, joka ei olekaan siellä missä se on. Paikalla on vain väärän värinen mallikappale, kun haluamasi on sijoitettu toiseen sokkelikkoon, tämän sekasotkun alapuolelle. 
Kellariin pääsee kulkemalla uuden kilometrin alaspäin, väistämällä hevosennahkalihapullien uutteran tuoksun liukuportailla ja lopulta kahlaamalla kattiloiden ja kapustojen välistä uuteen suurhalliin. Sitten etsit vain oikean koodin varastohyllyistä sekä myymälän puolelle unohtamastasi muistilapusta, ostat eurolla hodarin ja poljet Skodan kotiin ennätysvauhtia. Helppoa. 

Okei, pikkuesineistä selviän, kun jaksaa vain kävellä ja repiä kynttilöitä vaimon käsistä. Jotenkin ne reagoivat steariiniin magneetinomaisesti. Mutta kuka kokoaa sen seinänlevyisen kirjahyllyn, joka saapuu lopulta keksipakettiin ahdettuna ja atomeiksi halkaistuna? Kuka kumma laittaa kasaan Mårtenssonin, tuhatosaisen vaatekaappijärjestelmän, jonka jokaisella syylänkokoisella osasellakin on ruotsalainen nimi? Ohjeet ovat kyllä kattavat ja kaikeksi varmuudeksi kahdella kielellä, ruotsiksi ja riikinruotsiksi. 
Katso sitä räjäytyskuvaa, neuvotaan. Minkä ihmeen takia? Sellainenko minun pitäisi luoda, murenoiksi pommitettu hylly? Hauskana jekkuna Foppa-nimisessä mutteripussissa on yksi ylimääräinen kierula sekä tunnistamaton musta muovilutku, joten ikinä et tiedä varmasti, että meniköhän se nyt oikein. Lopulta nimeän valmiin huterikon selvällä, suomalaisella nimellä - sekajäte. 

Asensimme eteiseen kenkiä syövän hyllykön, nimeä en muista. Liikkuvia osia taisi olla kolme, joten kokoaminen sujui helposti. En ehtinyt kolmatta voikkoleipää kinkuttaa, kun vaimo oli jo valmis. 
Kenkäloukku kiinnitetään kiviseinään, joten reikien poraamiseen tarvitaan taitoa ja voimaa. Kaikkien yhteiseksi harmiksi appiukko ei kuitenkaan päässyt paikalle, joten homma jäi minulle. Kaksi suoraa reikää, kaksi kaakkoon kulkevaa, yksi seinää myöten juokseva ura ja vain piirun verran notkuva loukku. Eivät kengät kenoudesta välitä, ihokin uusiutuu itsestään. Tämä oli selvä voitto. 

Kyvyttömyyteni rakentaa syö miehekkyyttä, varsinkin äijäporukassa, jossa jokainen on valmistanut vähintäänkin kierreportaat suorasta tavarasta tai pyökkisen jollan pihlajasta. Itse mietin mihin suuntaan se jakarin rulla pyörii levetäkseen, kivahan se on jos Kinderistä tulee jotakin kokonaista. 
Osaan näitä nolouden huippuhetkiä jo vältellä, mutta silloin tällöin joku ei edelleenkään usko ja pyytää mukaan. Kaikki tuntuvat aina tietävän mitä tehdä seuraavaksi ja olettavat, että osaan seurata ohjeita. Laitahan tuonne pattinkia niin saadaan bitumiemulsio vielä illaksi. Ojentaisitko nirkistäjän? Ei sun tarvitse takoa niitä nauloja kulmikkaiksi, hilppuja käytetään vasta vaahdon kovettuessa. Älä itke sinne myllyyn, tiilistä tulee pisaraisia. 
Oloni on kuin aikamatkaajalla, joka on repäisty keskeltä luolakarhun klaania koodaamaan, eikä karkuun pääse ennen kuin Honkanen on saanut oven valmiiksi. Olen CERNiin viskattu Australopithecus, jolta pyydetään paljain silmin tehtyjä bosonihavaintoja kirjattuna Kelan lomakkeisiin. 
Yleensä oppivat onneksi kerrasta eikä minua pyydetä kuin korkeintaan muuttoavuksi. 

Huippuhetkeni timpurina oli edelliseen kotiimme rakentamani juustohöyläteline, kun nakutin seinään ruuvin, hain lääkekaapista laastarin ja ripustin onnesta ylpeänä höylän roikkumaan. Lankusta osaan luoda vain pitkospuut, viskattavaa mallia. 
Olisimme edelleen lapsettomia, mikäli vaimon pikkarit putoaisivat pulttiavaimella. 




















keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kevään ensimmäinen

Vene kellahtaa mielellään ympäri. Kuka sitä nyt metsikön puolella, vesille luotu. Ankkurinarussa kiristelee tiukkaripsinen hämähäkki, jolle tämä kevät oli säikähdykseni myötä ikävä kyllä viimeinen. 
- Iskä, toi on vesihämähäkki. Se voi purra kipeästi. 
- Ei tahrat pure, opetan, ja levitän hirviön sileäksi. 

Tytär varaa soutuvuoron ja lipsuttelemme rauhassa eteenpäin. Talven aikana rapeutuneet kaislat napsahtelevat poikki airojen tieltä, vihreys puuttuu vielä. Ensimmäinen tutuista mökkilinnuista on härkälintu, joka kiljuu kuin sitä syötäisiin alhaaltapäin. Kyseessä taitaa olla koiras, joka karjahtelee somahöyhenistä, tiukkapyrstöistä uikkua rakkauden kesän räpylöinteihin. 
Väkisinkin mieleen juolahtaa ihmislapset, jotka horjuvat Keskustorilla kahden siiderin uhmahumalassa ja joikaavat Oakleyn lippikset täristen tyttösten paljaille nilkoille, että tässä olen, rotuyksilö, kuule kuinka huudan. 
En voi olla miettimättä myös kylmää vettä ja juhlakuntoon yrittävän linnun miehuutta. Ehkä linnuille ei kuitenkaan käy kuten ihmisille ja myötähäpeän tunteeni on turha. Jotenkin se vain vaikutti niin huolestuneelta siinä kelluessaan. 

Mökkikauteeni mahtuu kolme kohokohtaa. Kevään ensimmäinen käynti, juhannus ja syksyn viimeinen. Viimeistä pakkokäyntiä inhoan, kun kaikki on jätettävä ja asiat tuntuvat aina jäävän kesken. Ensimmäinen käynti taas on iloinen muistutus siitä, että Suomen talvi on sittenkin Westerosin vastaavaa huomattavasti lyhyempi. Kevät ei vielä kertaakaan ole jättänyt tulematta, mökkimetsä sykähtää eloon ja minä siinä mukana. 

Saaressa kaikki on ennallaan, tavarat siellä minne ne syksyllä jätinkin. Vuodet näyttävät vääntäneen pirttivanhusta taas aavistuksen enemmän vinoon. Mato-onget pötköttävät saunan seinustalla, lupaan ettei enää kauaa tarvitse. Kolistelen saunan rahisevia peltejä, joiden ääni kuljettaa lapsuuteen saakka. Harmittelen liian nykyaikaiseksi vaihdettua ovea, jonka sulkuäänestä puuttuvat muistot. 
Isä opetti kuumiin löylyihin, kaatoi ämpärillisen vettä päälleen ja pärski kynttilät sammuksiin. Saippuat vielä kainaloissa marssittiin tomerasti järveen, koiraa lumpeiden ympäri ja jäähylle. 
Nyt pystyn jo silloin tällöin kertomaan lapsille isästä ja tämän kummallisista tavoista. En vain totu ajatukseen, että isää ei ole ja teotkin ovat muuttuneet tarinoiksi, joten aloitan aina väärällä aikamuodolla. 

Tytär täräyttelee ympäri saarta ilman kenkiä, poika tutkii viehepakin sisältöä ja lippoihin purtuja naarmuja. Livahdan itsekseni kalliolle ja ilokseni huomaan härkälinnun löytäneen seuraa. Koiras polkee mielitiettyään pinnan alle ja huutaa perään hävyttömyyksiä niin, että lokitkin punastuvat eikä kaiku kehtaa vastata. 

Vesi on vielä matalalla, aalloilla ei kiire minnekään. Lokit kiertävät Riihikaria, osa pikkulinnuistakin on jo palannut vielä kalpeisiin puihin. Silloin ymmärrän, että todellakin, selvisin talvesta. Ei suruviestejä kuljettavia poliiseja oven takana, ei hautajaisia, ei raastavia muistopuheita. Vain tavallinen talvi, pohjoisen pitkä kaamos, joka tällä kertaa vain pääsi liian syvälle ajatuksiin. 
Ymmärrän myös miksi olen odottanut kevättä niin malttamattomana, kuunnellut lintujen paluuta. Aivan kuin mitään ikävää ei voisi enää sattua pitkän yön vihdoin väistyttyä, lämmön luodessa uutta elämää. Linnut laulavat taas kuin mitään ei olisi tässä välissä tapahtunutkaan, jatkavat ilakointiaan syksyn viimeisestä keskenjääneestä nuotista. Hetken vain olimme poissa, mutta palasimme, eikä pimeydellä ole täällä enää sijaa. 
  
Mökkiä isäkin rakasti, nautti sen nurmelle nukahtamisesta. Söi kolme kyljystä kuudessa sekunnissa, upposi Silkkitiehen sunnuntaiaamuisin. Eihän se ajatuksiaan sanoiksi asti osannut asetella. Hymisi vain, mutta samaa maisemaa katsoi kuin minäkin nyt, haaveili salaa, tunsi vahvasti tietämättään, kuunteli kesän suhinaa.

  
  


  

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Kevät, talvi, kevättalvi

Muistan kuinka kuukausi taaksepäin isot otsikot lehdissä hehkuttivat poikkeuksellisen lämpimän kevään alkua. Mette kaikui samaa asiaa kuvaruudussa ja minä lämmönkaipuisena horrostajana uskoin.  
Huijarit saatana. Piti tulla Kanaria, ennenaikaiset muuttolintujen parvet ja poutapilven pehmeys. Tuli kylmänpurkaus ja kampelankokoiset hiutaleet. Pakkaa Mette sääsammakkosi mukaan ja tule kahveelle niin saat nähdä kylmänpurkauksen ja ennenaikaisen tulemisen. 

Tytär sai houkuteltua pellonreunaan kiikaroimaan pitkään odotettuja muuttolintuja. Näin erityisen lämpimänä keväänä mukana lekuttaa todennäköisesti myös harvinaisempia vieraslajeja. Puolisen tuntia odotimme villapuluja ja niiskukerttusia, kunnes iltaa kohti kiristyvä pakkanen tukisteli jo poskipäitä. Ainoaksi havainnoksi jäi parvi variksia, jotka kilisivät lasiaiset jäässä kohti etelää. 

En tiedä onko kevät, talvi, kevättalvi, takatalvi vai onko talvi edes takana. Lämpötila seilaa kuin humalaisen kusi linja-autossa. Aamulla paistoi aurinko, joten lipitin aamuteen takapihalla sitruunaperhosten kanssa ja survoin talvitakin vaatekaapin pohjalle. Do svidanija parkakuori, palataan jouluna asiaan kun shortsikausi on saatu finaaliin! 
Keskipäivällä tulivat pilvet ja Jäämeren pirteä hönkä. Keräsin perhosten kirkkaanväriset sirpaleet kuurasta, palasin nöyränä kaapille ja pahoittelin aikaisempaa äkkipikaisuuttani. Takki oli edelleen sisältä lämmin, ei se kantanut kaunaa. 

Vapuksi povattiin liki hellettä. Olin luvannut viedä kersat vapputorille irtonenäostoksille, mutta lupaus oli annettu samoihin aikoihin kun television valehtelevat meteoroliittimet vannoivat vielä vappukelien nimeen. Vetosin siis talveen sopivien liikkumisvälineiden puutteeseen ja vällytin itseni sohvan nurkkaan. Siinä sitten lasten kanssa yhdessä hämmästeltiin kuinka helteelläkin lumi jää maahan. 

Uskovat sitä muutkin höpöjuttuja. Jälleen oli joku lemmenkaipuinen Luuta-Hilta haksahtanut mukaan komean upseerin riiausretkelle, vaikka herra majurilla oli eväskorissaan vain mätiä skonsseja. Tyhjille teeleiville kertyi nopeasti hintaa pramean auton verran, kun hyväuskoinen rouva oli ajatellut rakkauden olevan rahaa tärkeämpää. Toki kyseinen upseerisherrasmieskin ajattelee samalla tavalla, uudessa Bentleyssa on helppo olla taas romanttinen. 

Suomi ja suomalaiset ovat ennakkovoittojen ykkösiä. Mahtailemme kuitenkin pettymysten bumerangilla, joka kopsahtaa otsaan yhtä varmasti kuin Tauskin raju rakkaus. Tänäkin vuonna menimme jo maaliskuussa heittämällä Euroviisujen finaaliin, jonka voitimme useaan kertaan huhtikuun aikana. Patrik Laine rikkoi Selänteen tulokaskauden ennätyksen vielä Tapparassa pelatessaan, Bottas ja Räikkönen jakoivat kierrosajelun mestaruuden ennen ensimmäistäkään suoraksi vedettyä shikaania.
Lopulta pettymykset seuraavat toistaan vähän niin kuin kaksoset ehkäisyn petettyä. Formuloissa kumia palaa suomalaisten nelos- ja vitossijan arvoisesti, vaikka ympyrää ajettiin enemmän kuin Amanda Harkimoa. MM-lätkässä Suomi ryssii johtonsa pahemmin kuin Tiina Jylhä naamansa. Yhdellä siiveniskulla Blackbirdistä tuli nevahööd ja Laine liplatti kesälomille hyvissä ajoin ennen tavoitteen täyttymistä.

Pettymykset upotetaan perinteisesti viinaan, varsinkin erilaisina juhlapäivinä. Uusivuosi, vappu, perjantai, kyllä juomajuhlia riittää, kun suru puristaa tahdistimen ympärillä. 
Suosituin taitaa kuitenkin olla juhannus, jolloin hukkumisvedet ovat lämpimimmillään. Veteen mennään kun vituttaa, uidaan kohti kuutamoa sepalus auki ja katsotaan pohjasta kuinka tuore leski viskoo juuri kokkoon lisää puuta.  












maanantai 8. toukokuuta 2017

Kylämies

Kävimme kylässä. Emme ole tavanneet taas hetkeen, joten valmistauduin huolella kysymään kuulumiset. Varauduin vastaamaan omasta tilanteestani jossa kirjoitan, mutta ilmeisesti vain itselleni. Pinosin kielen päälle kasan hilpeitä letkautuksia ja talven aikana kertyneitä vekkuleita sattumuksia. Olin täysin valmis harmittelemaan kylmää kevättä ja vanhoja vaalituloksia ympäri maailmaa. En säikähtäisi edes eksoottisempia aiheita, mikäli keskustelu villiintyisi sitruksiin tai oudosti tahmeisiin esineisiin. 
Hyvän vieraan tavoin muistin myös tuliaiset. Pehmoisia leipomustuotteita emännälle, savuisaa lihaa isännälle. Pojalle suolaisia tikkuja sekä tuorein taskari. Olipa onni, että saivat minut kylään, riemun runsaudensarven. 

Kaikesta valmisteluista huolimatta hävisin kiinnostavuudessa kämmenen kokoiselle laitteelle.  

Kuka kumma siellä on, kännykän kalpeansinisessä hehkussa, että sitä pitää jatkuvasti kuikuilla ja peukaloida? Onko se taas Henttunen, jolla on jalkapäivä? Sini, jonka päivittäisessä salaattikuvassa onkin tänään kurkumaa? Oho, Rahikaiset maalaa, paitsi Vili-Verneri, jolla on tulehdus ja korvissa putket. Mirkaliisa poseeraa kahvilassa huulet sensuellisti kurtussa ja näyttää ankalta, joka munii juuri väärään suuntaan. 
Tykkään sinusta etusormen painalluksella, rakastan punaisella sydämellä, jonka joku toinen on valmiiksi animoinut. Huudan onnea ponnea, koska laite kertoo syntymäpäivästäsi. Saisikohan sen myös lähettämään onnittelut automaattisesti, ettei itse tarvitsisi? Nopeasti ja helposti, kaikki kaverit samalla selauksella. Mutta miten selata se, joka istuu kotisohvallasi ja odottaa omaa vuoroaan? 

Olimme kylässä, istuimme samassa olohuoneessa, mutta olin silti yksin. Laskin rahin puikulakuvioita aikani kuluksi, niitä oli 74. Mietin polttopuiden anatomiaa, tein tikusta asiaa. Perinpohjaisen valmistautumiseni ansiosta minun ei tarvinnut miettiä mitä sanoisin. En vain keksinyt kenelle asiani sanoisin. Huoneessa oli kyllä muitakin, mutta kukaan ei ollut läsnä. 
Tarkistin ensimmäiseksi vaatetukseni. Tavallinen huppari, hyvä, näkymättömyysviittani oli siis kotona omalla paikallaan hukassa. Mumisin jotakin aivan tavallista nauhakengistä, testimielessä. Ei näkyviä reaktioita. Korotin ääntäni ja kerroin löytäneeni pellosta nauloja. Ei innostusta, mutta se lienee ihan ymmärrettävää. Kerroin oksentaneeni Kauppiin, mutta ilmeisesti Facebookissa oli juuri samalla hetkellä kiinnostavampi kuva Brunhilden nauhamakaroniannoksesta. 
Lopulta tuntui, että olisin voinut sanoa melkein mitä tahansa ilman reaktioita, joten luovutin. Hävisin puhelimelle ja sosiaalisen median ylivoimalle yrittäessäni olla sosiaalinen. Olin sitä vain väärässä paikassa, tässä ja nyt. 

Puhelin on mukana kuin pikkulapsen turvarätti, aikuisen käsitutti, josta ei saa irtaantua metriä pidemmälle. Tutti seuraa ruokapöytään, yhteisiin kahvihetkiin, vessaan, liikennevaloihin. Ettei vain mikään tärkeä menisi ohi. Silti ei huomata, että se oikea hetki meni jo. 
Minäkin menin, poistuin tympääntyneenä kuin sellisti huilukaupassa, Ron Jeremy vailla jormaa. Autoni taakse oli kyläilyn aikana ilmestynyt kunnioitettavan kokoinen koiranpaska. Jätin siihen ja tuikkasin kasan keskelle kepin. Hashtag belfie-tikku. 


  

perjantai 5. toukokuuta 2017

Odotushuoneessa


Sikinsokinhampaisten kokoontumisajoissa hymy on syvässä. Oikomishoitajan odotustilassa ei turhia naureskella, kun jännityksestä kireät kasvot odottavat omaa vuoroaan. Syvimpään painuneista päistä voi päätellä, että tänään on telaketjujen asennuspäivä. Vanhemmat lohduttavat, eivät ne juurikaan näy, vaikka toisella on suussaan oma reitti resiinalle, niin paksulti peltiä, että huulet pullottavat. Eräskin pyöreäpäinen poika näyttää aivan Bondin pahimmalta viholliselta, joka ei varmasti kellu. 
Oman tyttäreni oikomishoito isoilla kojeilla on ehkä puolivälissä. Tänään on vuorossa jälleen uusi kiristys. Kannustan tytön huoneeseen 25 ja jään odottamaan. 

En päässyt Fazerille töihin, ostin kostoksi Marabouta. Eivät ne siellä saa suklaata maistumaan, joten päätin olla lyhytvihainen. 
Toisessa työpaikassa olin jo 20:n parhaan joukossa, mutta siihen tyssäsi. Joku jo lohdutti, että aika hyvinhän se on sekin, niin pitkälle pääsit. Harmillisesti näissä kisoissa on kuitenkin vain yksi voittaja. Työnhaussa sija 20 on naapuriin jaettu Akuri, Ruotsissa paistava aurinko. Minulle jäi käteen Tokmannin mainos ja rännäksi hyytyvä sade, että aika hyvinhän se on sekin. 

Huoneessa 27 on täysi rähinä käynnissä. Suhina, kilinä ja kiviporan terävät iskut kuuluvat hyvin odotushuoneeseen asti. Vieressäni istuva räkänokka ei tiedä tuijottaisiko ilmiselvän piilolouhoksen ovea vai turvallista Bamse-lehteä.   
Pian hoitaja ilmestyy ovesta, hakee leukaluun muotin, lisää tarvikkeita ja kalkatus jatkuu. Äänistä ei voi päätellä onko sisällä penkkiin sidottu lapsi vai lauma chileläisiä kaivosmiehiä. 

Takapihaltamme alkava metsä livertää jo lupaavasti. Aamuöisin herään yleensä mustarastaan lauluun ja kaipuu mökille on kova. Tänä viikonloppuna emme saareen vielä pääse, mutta ehkä seuraavana. 

Huone 25 on onneksi ollut hiljainen. Lopulta tytär kurkistaa oven raosta ja huikkaa huoneeseen. Kaarta on taas kiristetty, joten seuraaviksi päiviksi on luvassa naamasärkyä ja hidasta syömistä. Uuden ajan saamme vasta elokuulle, jolloin myös alahampaisiin sovitellaan kiskoja.
Talutan surkean likan autolle ja väännän ennenaikaisen vitsin oikomislaitteista ja uudesta metallinpaljastimestani. Ei tyttö siitä ilahtunut, mutta kiukku on parempi tunne kuin suru. 


Lohdutan minkä osaan. Jutustelen uudesta akvaariosta, jota jo muutama laji pitää kotinaan. Vitsailen Maurista, joka kavereineen muuttaa meille kahden viikon kuluttua, vien tytön runsaalle aamupalalle, joka aikaisen lähdön jälkeen jäi kokonaan väliin. Mainitsen kevään, mökin ja Näsijärven vapautuneet aallot. Puhun kuinka käännämme veneen, joka ei enää malta. Saaressa sytytämme takkaan lämpimät tulet, savu tarttuu hiuksiin. Suunnittelemme majan rakentamista rantaan, haravoimme vanhan pois emmekä kaipaa talvea. 
Etsimme palanneet laulajat, ne jotka syksyllä hyvästelin.