Kävimme kylässä. Emme ole tavanneet taas hetkeen, joten valmistauduin huolella kysymään kuulumiset. Varauduin vastaamaan omasta tilanteestani jossa kirjoitan, mutta ilmeisesti vain itselleni. Pinosin kielen päälle kasan hilpeitä letkautuksia ja talven aikana kertyneitä vekkuleita sattumuksia. Olin täysin valmis harmittelemaan kylmää kevättä ja vanhoja vaalituloksia ympäri maailmaa. En säikähtäisi edes eksoottisempia aiheita, mikäli keskustelu villiintyisi sitruksiin tai oudosti tahmeisiin esineisiin.
Hyvän vieraan tavoin muistin myös tuliaiset. Pehmoisia leipomustuotteita emännälle, savuisaa lihaa isännälle. Pojalle suolaisia tikkuja sekä tuorein taskari. Olipa onni, että saivat minut kylään, riemun runsaudensarven.
Kaikesta valmisteluista huolimatta hävisin kiinnostavuudessa kämmenen kokoiselle laitteelle.
Kuka kumma siellä on, kännykän kalpeansinisessä hehkussa, että sitä pitää jatkuvasti kuikuilla ja peukaloida? Onko se taas Henttunen, jolla on jalkapäivä? Sini, jonka päivittäisessä salaattikuvassa onkin tänään kurkumaa? Oho, Rahikaiset maalaa, paitsi Vili-Verneri, jolla on tulehdus ja korvissa putket. Mirkaliisa poseeraa kahvilassa huulet sensuellisti kurtussa ja näyttää ankalta, joka munii juuri väärään suuntaan.
Tykkään sinusta etusormen painalluksella, rakastan punaisella sydämellä, jonka joku toinen on valmiiksi animoinut. Huudan onnea ponnea, koska laite kertoo syntymäpäivästäsi. Saisikohan sen myös lähettämään onnittelut automaattisesti, ettei itse tarvitsisi? Nopeasti ja helposti, kaikki kaverit samalla selauksella. Mutta miten selata se, joka istuu kotisohvallasi ja odottaa omaa vuoroaan?
Olimme kylässä, istuimme samassa olohuoneessa, mutta olin silti yksin. Laskin rahin puikulakuvioita aikani kuluksi, niitä oli 74. Mietin polttopuiden anatomiaa, tein tikusta asiaa. Perinpohjaisen valmistautumiseni ansiosta minun ei tarvinnut miettiä mitä sanoisin. En vain keksinyt kenelle asiani sanoisin. Huoneessa oli kyllä muitakin, mutta kukaan ei ollut läsnä.
Tarkistin ensimmäiseksi vaatetukseni. Tavallinen huppari, hyvä, näkymättömyysviittani oli siis kotona omalla paikallaan hukassa. Mumisin jotakin aivan tavallista nauhakengistä, testimielessä. Ei näkyviä reaktioita. Korotin ääntäni ja kerroin löytäneeni pellosta nauloja. Ei innostusta, mutta se lienee ihan ymmärrettävää. Kerroin oksentaneeni Kauppiin, mutta ilmeisesti Facebookissa oli juuri samalla hetkellä kiinnostavampi kuva Brunhilden nauhamakaroniannoksesta.
Lopulta tuntui, että olisin voinut sanoa melkein mitä tahansa ilman reaktioita, joten luovutin. Hävisin puhelimelle ja sosiaalisen median ylivoimalle yrittäessäni olla sosiaalinen. Olin sitä vain väärässä paikassa, tässä ja nyt.
Puhelin on mukana kuin pikkulapsen turvarätti, aikuisen käsitutti, josta ei saa irtaantua metriä pidemmälle. Tutti seuraa ruokapöytään, yhteisiin kahvihetkiin, vessaan, liikennevaloihin. Ettei vain mikään tärkeä menisi ohi. Silti ei huomata, että se oikea hetki meni jo.
Minäkin menin, poistuin tympääntyneenä kuin sellisti huilukaupassa, Ron Jeremy vailla jormaa. Autoni taakse oli kyläilyn aikana ilmestynyt kunnioitettavan kokoinen koiranpaska. Jätin siihen ja tuikkasin kasan keskelle kepin. Hashtag belfie-tikku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti