Vastatuuleen viskattu palaa aikanaan takaisin. Pari viime viikkoa on nyt puhaltanut vastaisesti ja läpse naamassa on melkoinen, kun lähettämäni käsikirjoitus ja erilaiset hakemukset tuottavat tulosta. Ei toivotunlaista, mutta tulosta kuitenkin.
Ensimmäinen hylsy räpsähti äänettömästi, kun hakemastani työpaikasta kantautuu vain puhdasta hiljaisuutta. Kokemusta aiheesta on jo jonkin verran. Tulevan mahdollisen työnantajan hiljaisuus tarkoittaa sitä, ettei minun odoteta saapuvan aamuvuoroon.
Yritin myös paluuta tehdastyöhön. Kirjoitin omasta mielestäni hyvän ja erottuvan hakemuksen ja laskin mahdollisuuteni jo kohtalaisiksi, olihan paikkoja auki jopa 50. Laskin selvästikin väärin, koska en päässyt edes haastatteluun asti.
Kustantamoista minua muisti ensimmäisenä WSOY. "Metsän kutsu on sujuvasti kirjoitettu käsikirjoitus, josta huokuu kiireettömyys ja lämpö. Valitettavasti tarjoamanne aineisto ei kuitenkaan sovi tällä hetkellä ohjelmaamme".
Olin varautunut kielteiseen vastaukseen huolella, puhunut asiasta ymmärtäväisesti ääneen kuukausien ajan ja tehnyt asiasta itselleni totta jo etukäteen. Ilmeisesti johonkin minulle itsellenikin tuntemattomaan lokeroon jäi kaikesta huolimatta kytemään pieni kipinä onnistumisen mahdollisuudesta. Sammuihan se lopulta, kun pajavasaralla iskettiin suoraan sydämeen. Hassua, kuinka kaikesta valmistautumisestani huolimatta kauniisti sanottu ei musertaa.
Olen saanut kannustusta ja ymmärrystä enemmän kuin olen itselleni suonut. Joku sanoi, että jos lopulta et saa tekstejäsi kansien väliin, niin kirjoita sitten vain itsellesi ja kätke ajatuksesi yöpöytäsi laatikkoon.
Neuvon mukaisesti ostin Ikeasta yöpöydän, joka koki käsittelyssäni täydellisen metamorfoosin ja valmistui luomistyöni ahjossa keittolevyksi. Ei se soppaa lämmitä, joten periaatteessa se on siis pelkkä levy. Ajattelen kirjoittamisesta myös vähän samalla tavalla kuin hidasteluun kyllästynyt tyttöystävä: onhan meillä kivaa, mutta johtaako tämä mihinkään?
Hetken asiaa pyöriteltyäni päätin kääntää asian toisin päin ja tarkastelin vain tuota palautteen ensimmäistä lausetta. Yritinhän nimenomaan kirjoittaa lämminhenkisen tarinan ystävyydestä ja samalla mietin osaanko tehdä sen riittävän sujuvasti. Onnistuinko siis melkein? Epätoivoon astihan olen etsinyt pienintäkin merkkiä kirjoittamisen järkevyydestä. Voisiko se sittenkin olla tässä kirjeessä, joka sanoi ei?
Haluaisin uskoa, että joku WSOY:llä on oikeasti lukenut koko pienen kirjani ja valinnut huolella nuo hylkäyskirjeeseen kirjoittamansa sanat, sillä epäonnistumisten jatkumossa pienikin kehu saa aikaan suuria asioita. Yksitoista oikein valittua sanaa, ja lopulta se mikä sammui, syttyi uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti