Raapaleita

Kyllä pienelläkin voi pärjätä, lyhyellä miellyttää. Siksi kirjoitan nyt raapaleita, satasanaisia tarinoita kirjoituskilpailuun. 

Homma on todella helppoa etukäteen tuumailtuna, kuin tekstarin naputtelisi ja niitä olen lähetellyt onnekkaille vastaanottajille tälläkin viikolla jo kymmeniä. Aiheitakin maailmassa riittää kuin leikeltyjä sukkahousuja Niksi-Pirkassa, joten nämä reikäiset runsaudensarvet mielessäni käyn taistoon tavanomaista vastaan. 

Vaikka raapale on lyhyenläntä, niin kai siinä pitäisi olla jotakin järkeä. Kissasta ei voi siis kirjoittaa, eikä laakamadoista, niistä en saa mitään tolkkua. 

Raapale tarvitsee alun, lopun ja kenties jonkinlaisen juonenkin. Mahtuuko sataan sanaan yllätys, juonenkäänne tai kummallinen sattumus, joka saa lukijan karvankohottajalihakset sykkeeseen? 

Tarvitsen tiiviin paketin, joka on täydellinen jokaista välimerkkiä ja nipukkaa myöten. Jostakin syystä ajatukset haarovat Rachel Weiszin taistelukohtaukseen Anck-Su-Namunin kanssa, jossa muumioaikaista ilmaa halkovat terävät tikarit ja pehmeät reidet. Minunkin pitäisi raapaleeni kanssa olla silkkisen pehmeä ja pistävä yhtäaikaa, timantti tissin nokassa.  

Etsivä löytää, sanotaan. Olen pyöritellyt erilaisia kirjoituskursseja ja -kouluja Googlen hakukentässä jo hikiseen tuskaan saakka, mutta ilmeisesti kuurutan liian pitkään, enkä löydä mitään sopivaa. Sopivalta vaikuttava löydös taas vaatisi kurssimaksuina liian tuhdisti seteleitä, ja rahan kanssahan suhteeni epäonnistui jo kauan sitten. 

Joskus asioita kuitenkin paikallistuu, vaikka jokaisen verhon taakse on jo kertaalleen kurkattu. Muutama päivä sitten sain yllättävän kiertoliittymän kautta kuulla Viita-akatemiasta ja sen kolmivuotisesta kirjoittajakoulusta. Koulu on edullinen ja kuulemani mukaan laajasti suositeltu ja haluttu kumppani. Vuosittain oppiin valitaan 15 kirjoittajaksi haluavaa tekstinäytteiden perusteella. Syksyllä yritän olla yksi heistä.  

Samasta vinkkilähteestä pulppusi myös uusia kustantamoja, joista en ollut aikaisemmin kuullutkaan. Joukossa oli mukana vieläpä kaksi sellaistakin, jotka julkaisevat erityisesti lasten- ja nuortenkirjoja. En tiedä miksi, mutta varsinkin näistä toinen tuntuu oikein lupaavalta. Ketun seikkailu sopisi heille kuin viiksirivi kuonon kylkeen. 

Pitkän tauon jälkeen palasin Ketun pariin ja lukaisin sen läpi. Jotakin kummaa on tapahtunut, koska pidin tekstistäni ja kehtaan nyt jopa myöntää asian. Tunne on uusi ja outo, tunnustus kuin suurikin paljastus AA-kerhon ensi-illassa. Moro, minä olen Janne, ja minun mielestäni Kettu on vallan mainio tarina. 

Päätyy kertomukseni sitten koskaan kopsahtavien kansien väliin tai ei, minä pidin siitä. Osaavammissa käsissä siitä saisi ehkä hiottua jopa hyvän. Se on suurin myönnytys mitä olen konsaan itselleni suonut lyhyellä kirjoittajan urallani. 

Yhtäkkiä olen myös ylpeä kirjastani ja sallin tunteen jäädä pysyvästi. Olenhan testannut jo surkuttelua ja synkkyydessä räpiköimistä, eikä se polku ole kuin mutainen ympyrä. Uudella asenteella testikierrokselle, sillä en todellakaan ole vielä yritykseni epilogissa.  

Asian ymmärtämiseen tarvittiin vain ensimmäinen kauniisti muotoiltu hylkäyskirje, useita viestejä serkkupojalta, puheluita, tekstareita, reilumpi kattaus valkosuklaisia Twixejä sekä pienen armon suominen itselleen. 

Hyvältähän tämä kerrankin tuntuu, itsensä varovainen kehuminen. Olisi ehkä pitänyt testata joskus aikaisemminkin, mutta ehkä olen odottanut sitä tärkeää hetkeä. 

Tunnen, että se on nyt.