Kevään ensimmäinen

Vene kellahtaa mielellään ympäri. Kuka sitä nyt metsikön puolella, vesille luotu. Ankkurinarussa kiristelee tiukkaripsinen hämähäkki, jolle tämä kevät oli säikähdykseni myötä ikävä kyllä viimeinen. 

- Iskä, toi on vesihämähäkki. Se voi purra kipeästi. 

- Ei tahrat pure, opetan, ja levitän hirviön sileäksi. 

Tytär varaa soutuvuoron ja lipsuttelemme rauhassa eteenpäin. Talven aikana rapeutuneet kaislat napsahtelevat poikki airojen tieltä, vihreys puuttuu vielä. Ensimmäinen tutuista mökkilinnuista on härkälintu, joka kiljuu kuin sitä syötäisiin alhaaltapäin. Kyseessä taitaa olla koiras, joka karjahtelee somahöyhenistä, tiukkapyrstöistä uikkua rakkauden kesän räpylöinteihin. 

Väkisinkin mieleen juolahtaa ihmislapset, jotka horjuvat Keskustorilla kahden siiderin uhmahumalassa ja joikaavat Oakleyn lippikset täristen tyttösten paljaille nilkoille, että tässä olen, rotuyksilö, kuule kuinka huudan. 

En voi olla miettimättä myös kylmää vettä ja juhlakuntoon yrittävän linnun miehuutta. Ehkä linnuille ei kuitenkaan käy kuten ihmisille ja myötähäpeän tunteeni on turha. Jotenkin se vain vaikutti niin huolestuneelta siinä kelluessaan. 

Mökkikauteeni mahtuu kolme kohokohtaa. Kevään ensimmäinen käynti, juhannus ja syksyn viimeinen. Viimeistä pakkokäyntiä inhoan, kun kaikki on jätettävä ja asiat tuntuvat aina jäävän kesken. Ensimmäinen käynti taas on iloinen muistutus siitä, että Suomen talvi on sittenkin Westerosin vastaavaa huomattavasti lyhyempi. Kevät ei vielä kertaakaan ole jättänyt tulematta, mökkimetsä sykähtää eloon ja minä siinä mukana. 

Saaressa kaikki on ennallaan, tavarat siellä minne ne syksyllä jätinkin. Vuodet näyttävät vääntäneen pirttivanhusta taas aavistuksen enemmän vinoon. Mato-onget pötköttävät saunan seinustalla, lupaan ettei enää kauaa tarvitse. Kolistelen saunan rahisevia peltejä, joiden ääni kuljettaa lapsuuteen saakka. Harmittelen liian nykyaikaiseksi vaihdettua ovea, jonka sulkuäänestä puuttuvat muistot. 

Isä opetti kuumiin löylyihin, kaatoi ämpärillisen vettä päälleen ja pärski kynttilät sammuksiin. Saippuat vielä kainaloissa marssittiin tomerasti järveen, koiraa lumpeiden ympäri ja jäähylle. 

Nyt pystyn jo silloin tällöin kertomaan lapsille isästä ja tämän kummallisista tavoista. En vain totu ajatukseen, että isää ei ole ja teotkin ovat muuttuneet tarinoiksi, joten aloitan aina väärällä aikamuodolla. 

Tytär täräyttelee ympäri saarta ilman kenkiä, poika tutkii viehepakin sisältöä ja lippoihin purtuja naarmuja. Livahdan itsekseni kalliolle ja ilokseni huomaan härkälinnun löytäneen seuraa. Koiras polkee mielitiettyään pinnan alle ja huutaa perään hävyttömyyksiä niin, että lokitkin punastuvat eikä kaiku kehtaa vastata. 

Vesi on vielä matalalla, aalloilla ei kiire minnekään. Lokit kiertävät Riihikaria, osa pikkulinnuistakin on jo palannut vielä kalpeisiin puihin. Silloin ymmärrän, että todellakin, selvisin talvesta. Ei suruviestejä kuljettavia poliiseja oven takana, ei hautajaisia, ei raastavia muistopuheita. Vain tavallinen talvi, pohjoisen pitkä kaamos, joka tällä kertaa vain pääsi liian syvälle ajatuksiin. 

Ymmärrän myös miksi olen odottanut kevättä niin malttamattomana, kuunnellut lintujen paluuta. Aivan kuin mitään ikävää ei voisi enää sattua pitkän yön vihdoin väistyttyä, lämmön luodessa uutta elämää. Linnut laulavat taas kuin mitään ei olisi tässä välissä tapahtunutkaan, jatkavat ilakointiaan syksyn viimeisestä keskenjääneestä nuotista. Hetken vain olimme poissa, mutta palasimme, eikä pimeydellä ole täällä enää sijaa. 

  

Mökkiä isäkin rakasti, nautti sen nurmelle nukahtamisesta. Söi kolme kyljystä kuudessa sekunnissa, upposi Silkkitiehen sunnuntaiaamuisin. Eihän se ajatuksiaan sanoiksi asti osannut asetella. Hymisi vain, mutta samaa maisemaa katsoi kuin minäkin nyt, haaveili salaa, tunsi vahvasti tietämättään, kuunteli kesän suhinaa.