perjantai 11. marraskuuta 2016

Suhteellisessa vaatehuoneessa

Ymmärsin olla hiljaa ja pysyä huoneeni perukoilla sofistikoituneesti kirjojeni kanssa. Aina välillä mieli teki käydä sanomassa jotakin vitsikästä, hetkeen sopivaa hupailua, mutta muistin kuitenkin kiltisti osani. Istuin syrjässä eväslautaseni ja Hotakaisen kanssa, niellen makoisia muffineja sekä mauttomia vitsejäni.
Tyttären kaverisynttärit sujuivat hyvin. Ei fyysisiä vammoja, ei henkisiä traumoja, ei kavereiden kesken nolattua tytärtä, kulhollinen syömättömiä sipsejä. Ehkä kaikki kutsut pitäisi järjestää näin.

Seuraavaksi sitten aikuiset. Keskiviikkona jo hieman harjoittelimme kahvittelua, mutta lauantaina rysähtää kunnolla. Ajattelin yllättää kaikki ja leipoa ihan itse, kunnes muistin, että kokkauskirjat ovat laatikossa vaatehuoneen perimmäisessä nurkassa alimpana. Matka kohteeseen ei ole pitkä, mutta tuntuu silti mahdottomalta.
Päärynänöttöset kuitenkin kiusoittelevat heikkoa mieltä ja sokerisen kaulinherkun perään kuolaava ihminen saa herkullisesta mielikuvasta uutta raivausvoimaa. Jos saksalainen leipuri jaksaa päivittäin taikinoida omenataskuja ja lähettää niitä laatikoittain Tampereelle Lidlin paistopisteeseen, niin kyllähän minäkin yhden pellillisen nöttösiä nyytitän.

Sunnuntaina sankarit vaihtuvat ja minä pääsen vuorostani pääosaan. Luvassa on komeasti luikautettu onnittelulaulu, sänkyyn tarjoiltu aamiainen sekä tietysti itse tehdyt isänpäiväkortit. Korteista on muodostunut mitä parhain perinne, ja muistan tietysti askarrelleeni niitä itsekin aikoinaan. Huolella ja ajatuksella tietenkin, tärkeälle ihmiselle, sankarille.
Leipomustenkaipuinen tutkimusretkeni vaatehuoneeseen muodostuu kuitenkin yllättävän hankalaksi. Minun ja keittokirjojen välissä on laatikoittain lasten valokuvia, vanhoja käsitöitä, omia koulutodistuksia ja -kuvia, aivan liian isoja silmälaseja. Mitä pidemmälle etenen, sitä kauemmas taaksepäin ajaudun. Lopulta tahti on yksi askel, yksi laatikko, viisi vuotta.

Oloni on kuin aikakapselissa, ajan suhteellisuuden ytimessä, jossa vietin yhden tunnin, kuljin kolme metriä ja matkasin 60 vuotta. Eräässä laatikossa on pussukallinen valokuvia isäni nuoruudesta. Mustavalkoisia hetkiä värikkäästä elämästä. Valokuvien seassa on myös askartelemiani vanhoja isänpäiväkortteja, jotka isä oli säilyttänyt. Siivosin viime talvena isän asunnosta pois paljon rikkinäisiä esineitä ja tavaroita, joilla ei kai ollut merkitystä. Kortit ja valokuvat taas ovat moitteettomassa kunnossa. Ehkä ne auttoivat, kun kaikki muu ympärillä hajosi.
Jotakin vielä liian hauraasti paikattua minussa rikkoutuu, kun löydän valokuvan isästä pitelemässä käsissään askartelemaani korttia, joka palasi tekijälleen nyt, yli 20 vuotta myöhemmin. Kadotan silmänräpäyksessä ajan ja paikan, kun ajatus lentää hallitsemattomasti vaatehuoneen ja lapsuuden väliä, kortti on välillä omassa kädessäni, välillä isän. Kortti on säilynyt kapselissa ehjänä, liimatut kukkaset edelleen paikoillaan. Ehjä kortti, rikkinäinen löytäjä.

Kun mieli on paha, ei nöttösestäkään tule hyvä, joten luovutan suosiolla etsinnät. Pakkaan kaiken takaisin ja palaan kahdella askeleella onnistuneesti nykyhetkeen ja sen eteiseen. Ulkona satelee edelleen lunta.
Etsin leivontaohjeita, mutta löysin aivan jotakin muuta. Kadoksissa olleet talvikenkäni, Carl Barksin parhaat sekä muistutuksen ajan parantavasta vaikutuksesta. Yhdeksän kuukautta ei riitä paikkaamaan liki neljänkymmenen vuoden aikana kertyneitä muistoja.

 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti