Vesisateinen viikko muuttui juuri sopivasti pikkupakkaseksi ja köykäisessä lumisateessa tehty kävelyretki pimeässä metsässä oli kersoille elämys. Seitsemiseen asti emme lähteneet, ei kyllä ollut tarvettakaan, riittävästi aitoa luontoa löytyi aivan isäntäperheen takapihalta.
Päivällä tutkimme majavien patoja ja ihmettelimme talttahampaiden leikkuuvoimaa. Lumisade oli myös tallentanut puiden ympäröimälle peltopläntille erilaisten eläinten yöllisen kokouksen jäljet, joista mieleenpainuvimmat kuuluivat mäyrälle.
Parasta olivat kuitenkin talvehtivien suopursunlehtien sulattaminen nyrkin sisällä. Kädet tuoksuivat kesälle pitkälle mustaan yöhön.
Jouluviikko toi taloon kuusipuun ja tämän oksille värikkäät pallot. Tilaamani kinkku oli kaksi kiloa pienempi kuin piti, mutta pikkuiseksi joulupöydän herkuksi suunnittelemani poropaisti paisuikin sitten useampikiloiseksi palluraksi kallista, ilmakuivattua lihaa, jota todennäköisesti ripotellaan erilaisten ruokien ja aamumyslin terästeeksi vielä maaliskuussa.
Itse juhla meni hyvin, mutta jotenkin kaikki on vaisumpaa vuosi vuodelta, kun joulun tunnelma tuntuu olevan aina vain vaikeampi tavoittaa, enkä oikein tiedä mistä sitä pitäisi kurotella. Lapsuuden jouluja on tietysti turha yrittää löytää, mutta löytyisi nyt edes jotakin, pienikin tunne siitä, että päivässä on muutakin erityistä kuin imelletty perunalaatikko.
Yritin etsiä tunnelmaa jouluradiosta, mutta korviin tarttui vain Last Christmas, joka soi niin tiheästi, että lopulta teki vain mieli mennä kuumaan suihkuun ja täyttää korvat vedellä. Etsin sinappihunnun alta, mutta siellä oli vain possu. Etsin ulkoa ja sytytin roihut komeaan muodostelmaan etupihalle, kunnes kaatosade hukutti liekkien lisäksi haaveeni joulumielestä.
Käymme aina aattona Kalevankankaan hautausmaalla seuraamassa sankaripatsaan kunniavartion vahdinvaihtoa, ja sytytän kynttilän mummolleni. Tänä vuonna mukana oli kynttilä myös isälleni.
Nimikyltin näkeminen riipaisi kipeämmin kuin osasin ennakoida, vaikka olin osannut varautua vaikeaan hetkeen. Kymmensenttinen laatta, johon oli kirjoitettu vainajan nimi ja elinvuodet, siinä kaikki mitä ihmisestä jäi jäljelle muille nähtäväksi.
Missä luki tarina miehestä, joka rakensi talon, jos niin lupasi? Missä oli kertomus isästä, joka vei poikansa nukkumaan jättihyppyjäniksellä niin korkeilla loikilla, että pää puhkoi pilviä. Missä oli kirjoitus isästä, joka rakensi liukumäet, takapihan tenniskentän tai osasi kaiken mihin vain päätti ryhtyä?
No, eihän nimilaattaan elämä mahdu, ainoastaan nimi ja kaksi päivämäärää, jotka eivät näytä oikein miltään, mutta joiden välissä tapahtui kaikki.
Jouluaattona tytär oli nuhakuumeessa, joka vei pieneltä juhlijalta voimat. Otin surkean sairastajan viereeni nukkumaan, mutta kun yöllä heräsimme kasvotusten ymmärsin tehneeni virheen. Muutaman päivän päästä iskikin raivotautinen flunssa, joka jatkuu edelleen.
Yritin taudista huolimatta kirjoittaa hieman, mutta teksti oli kuin suttuinen aivastus, niljahteleva niistos paperilla, joka kannattaa vain varovaisesti taittaa mytyksi ja toivoa, ettei se enää kerran ulostauduttuaan palaa.
Tällä hetkellä poika suunnittelee jo uudenvuoden viettoa ja selailee rakettimainoksia samanlaisella innolla kuin itse aikoinani tutkin paperinkeräyslaatikosta löytämääni Jallua. Taivaalle pitäisi jysäyttää sadalla eurolla sähinää, räksettä ja poksuntaa, vaikka samat äänet saisi kuulla poskionteloistani ilmaiseksikin.
Säälittäviä tikkusia nämä nykyajan ilotulitteet. Ennen iso kiinalainen oli raavas pötkö voimaa, nykyään se näyttää joltakin, minkä jokin leppäkertun kokoinen piiperö on ohimennen pusertanut ja jättänyt huolettomasti rallatellen tienposkeen. Turbothunderiksi itseään kehtaa kutsua tötterö, joka ei saisi lommolle edes maitotölkkiä, saatika lennättäisi postilaatikkoa tien reunasta pihan puolelle. Perhonen lupaa nousta 20 metrin korkeuteen kirkkaasti loistaen, mutta muistan viime vuodelta jokaisen nousseen vain navan korkeudelle, säristen kohti kuin kipinöivä kimalainen.
Minulla oli kersana sellaisia thundereita, että jos kädessä sattui posahtamaan niin kättä ei tarvinnut enää murehtia. Erityisesti mieleen jäi käsikranaatin näköinen ja kokoinen pikimusta möhkäle, jonka tulilanka oli sormen paksuinen. Sen kun sujautti sopivaan paikkaan niin pian paikasta oli jäljellä vain ruudille haiseva savukiekura sekä karkuun juosseiden kakaroiden jalanjäljet suttuisessa hangessa.
Joka vuosi hämmästelen, että sormeni ovat tallella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti