Metsän kutsu

Taivaalta sataa sitä epämääräistä tuhjua, joka ei ole oikein mitään ennen auton tuulilasia. Ensin voi kyllä ilman kiireen tuntua leijailla harmittoman näköisenä useammankin kilometrin, mutta lasin pinnalle pitääkin sitten narskahtaa jäähän heti ensi kosketuksesta. Kaveriporukoissa liikkuvat nämäkin, iskevät auton nähdessään kuin lokkiparvi ranskanperunaan ja hyydyttävät pyyhkimensulat hyödyttömiksi. Annan lumikuurolle erävoiton ja siirryn sisätiloihin.

Sattumoisin kahvila on sama, jossa viime helmikuussa mietin kirjan kirjoittamista. Ajatus tuntui typerältä, nololtakin, joten pidin asian visusti omana tietonani. Kirjoittamispäätökseen liittyi silloin tietenkin suurempiakin asioita, joten lopulta päätin kertoa asiasta jollekin - itselleni.
Kyllä. Kuljin kotonani ympäri olohuonetta ja puhuin itsekseni. Mitään yllättävää keskustelussa ei tullut esiin, koska tiesinkin jo mistä aion jutustella. Jotenkin piti vain saada testattua, että onko idea erilainen ääneen lausuttuna, ajatuksilla kun on joskus tapana tukkeutua, kun niitä liikaa hauduttelee.
Testimenetelmäni vaikutti ehkä mielenterveyspotilaan päivärutiinilta, mutta olin sittenkin oikeassa. Ajatus kirkastui, kun se muuttui ääneksi.

Tarina alkaa paikasta, jossa istuskelen, tai siis sen ulkopuolelta, ketuille ei ole järjestetty pöytiintarjoilua. Karu parkkialue hampurilaisravintolan ympärillä, autoja ja ihmisiä, kirkkaat valot, joiden tehtävänä on voittaa yö.
Rakennuksen alle pieni eläin mahtuu piiloon kaikkea muuta paitsi yksinäisyyttä, ja pian koti muuttuukin vankilaksi, kun kettu näkee kaiken, mutta kukaan ei näe sitä.
Kettu kaipaa johonkin, paikkaan jossa kevättä voisi myös koskettaa, eikä vain nuuhkia etäältä. Se haluaisi nukkua tähtien kanssa ja kerrankin kuulla niiden hiljaisuuden. Tuuli kutsuu sitä mukaansa, mutta vain unissaan se löytää rohkeuden nousta sen matkaan. Lopulta se herää aina samassa kohdassa, metsän reunassa.
Tästä ideasta kehkeytyikin lopulta sivukaupalla seikkailua, jolle on ilmottautunut jo innokkaita testilukijoita. Kummitytön kannattaakin jo varautua omaan urakkaansa, muita varten kerään edelleen rohkeutta.

Viikonloppuna teemme retken metsään ketun esimerkin mukaisesti ja matkaamme Kuruun, jossa päätavoitteena taitaa olla rentoutuminen. Sepä onkin yksi lempipuuhistani, joten ajattelin rupatella mukavia, kuumentaa itseni puukiukaan pehmeässä puhkeessa ja etsiä lasten kanssa vaikka eläinten jälkiä. Kävelyetäisyydellä onkin sopivasti majavien pato, jonne on vielä retki tekemättä.
Lähellä sijaitsee myös Seitsemisen kansallispuisto, jossa olisi mukava piipahtaa makkaran ja sinapin kanssa. Ehkä sinappitahrojen lisäksi mukaan tarttuu myös muutama komea maisema, jotka voisin vielä ujuttaa kirjan sivuille.

Sade hellittää vasta useamman kahvikupillisen jälkeen. Kerralla täyteen leimatusta kahvikortista ymmärrän viimein juoneeni liian paljon ja liian myöhään iltapäivällä, mutta muistiinpanoja tehdessä ajantaju taas hukkui.
Kaksikin kuppia kahvia närästää nykyään jo hieman, kolme nostaa kynsitulet kurkkuun, mutta kuusi sytyttää jo sellaisen infernon, ettei Rennie-paketissa riitä pastilleja sen sammuttamiseen. Santsikupit olivat kyllä edullisia, maksankin virheestäni kalliisti vasta tulevana yönä.

Kirjoittelen ylös muutamia yksityiskohtia lähialueen puistosta, keväisin pirteänä virtaavasta purosta ja sen yli kulkevasta puisesta sillasta. Sillan alla on pieni syvennys, johon mahtuu juuri sopivasti kaksi pikkuista eläintä, yllättävät ystävykset yksinäisten maailmassa.
Etsin vaistomaisesti lumesta pieniä käpälän jälkiä, mutta eihän kettu täällä enää ole. Se makasi tällä paikalla viime keväänä, ymmärsi viimein jotakin tärkeää, nosti kuononsa kohti tuulta ja uskalsi.

Yritän vielä vähän piirrellä maisemaa, mutta en osaa. Piirrän kuuset edelleen samalla tavalla kuin ala-asteella, kaunis puro on kuin heisimato. Aiemmin raapustamani kettukin näyttää aivan hauelta, jolla on koiran pää ja kampelan silmät.
Hmm, pilkkikausi onkin jo muutaman kunnon pakkasyön päässä.