perjantai 2. joulukuuta 2016

Valmista

Se oli muistaakseeni maaliskuu, kun ensimmäisen kerran istuin aivan tosissani kirjoittamaan Kettua. Pää paisui ideoista, joita sitten pursotin muistivihkooni sitä mukaa kun uusia pulpahteli esiin. Ensimmäisiä vihkoon päätyneitä asioita oli eräs irtovitsi, jolle nauroin usein ja ilmavasti. Tällä viikolla kirjoitin sen itse tarinaan, sen paikka olikin lopulta aivan viimeisillä sivuilla.

Kettu on viimeinkin valmis. Tunne on yhtä aikaa iloinen, helpottunut ja haikea. Kirjan kirjoittaminen kesti melkein kahdeksan kuukautta, tosin sekaan mahtuu ainakin kaksi sanatonta kuukauttakin, kun hautajaisten jälkeen maailma oli hetken musta. En muista miten ihmeessä luulin pystyväni kirjoittamaan huumorilla höystettyä kepeää seikkailua, kun ajatus olisi tarvinnut valoa, mutta silmät eivät sitä löytäneet. Jossakin vaiheessa onneksi ymmärsin pitää taukoa, kun ketun askel oli liian raskas lastenkirjaan.

Käsikirjoitus muuttui matkan varrella isostikin, mutta väittäisin, että aina parempaan suuntaan. Perusajatus kuitenkin piti ensimmäiseltä sivulta viimeiselle, väliin vain ilmestyi aina hieman lisää väriä, kun uudet ideat piti sovitella paikoilleen. Edelleen lopussa on kohtaus, jolle täytyy vielä rakentaa perusta alkusivuille. Lisäksi tarvitsen hahmoille parikymmentä nimeä, joita en vielä jaksanut pysähtyä miettimään.
Jossakin vaiheessa taistelin myös kahden erilaisen lopetuksen välillä pitkäänkin, eikä tarina edennyt loogisesti mihinkään suuntaan. Valitsin lopulta kuitenkin toisen, ja ainakin tällä hetkellä luulen osuneeni oikeaan. Ihmeellisesti eräs mitättömältä tuntunut kohtaus puolivälissä kirjaa sopikin loppuratkaisuissa kaiken yhdistäväksi palaseksi.

Valmiita sivuja on 300, hyviä (minun mittapuullani) ehkä puolet siitä. En ole uskaltanut edes kurkistaa ensimmäistä sataa sivua, teksti on taatusti kuivaa kuin rasiallinen riisikakkuja. Sisko sanoi rehellisesti, ettei edes jaksanut lukea alkua, mutta riisikakun voisi ottaa. Niissäkin taitaa olla siis enemmän makua.

Pikakorjasin loppupäästä suurimmat kirjoitusvirheet ja istutin kersat lukemaan. Kommentit auttoivat taas uskomaan itseensä, tekstistä tykättiin. Samalla kuitenkin vahvistui alun ongelma, minulla on käsissäni kuin kaksi eri kirjaa, joista se parempi alkaa jostakin sivulta 150.
Korjauksiin taitaa siis kulua enemmän kuin suunnittelemani kuukausi, riippuen kuinka laajasti päädyn alkua muokkaamaan. Jostakin syystä tiedän kuitenkin onnistuvani siinä. Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun en epäile itseäni ja näen ympärilläni valoa myös pimeässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti