Ulkona on tämän pitkän ja pimeän jääkauden napsuvimmat pakkaset, mutta olo on silti melkoisen kuumottava. Kirjayritelmäni on nyt ensimmäistä kertaa kokonaisena tarinana testiluennassa. Aloitin tosiaankin äidillä, siskolla ja kummitytöllä.
Pelkään täystyrmäystä, sillä ainakin tällä hetkellä tuntuu, että teksti on sitä, mihin pystyn. Takataskussa on kyllä sivujuonteita juonikuvioihin ja erilaisia lisäyksiä tapahtumiin, mutta kielellisesti taidan kulkea osaamiseni ylärajoilla. Uusien ideoiden ymppääminen tarinaan olisikin sitten taas hirmuinen urakka ja koko homma karkaisi käsistä kuukausiksi eteenpäin.
Tällä paketilla siis mennään tämä testikierros. Mikäli ensimmäiset arvostelut sisältävät edes muutamankin kehun, siirryn rohkeasti uusiin testaajiin. Toisessa tapauksessa Kaukajärven yössä syttyy pian paperinuotio, joka leimuaa kuin oranssinpunainen turkki, mutta muuttuu nopeasti savuksi ja tuhkaksi.
Korjauskierrokseni tuloksena kokonaissivumäärä romahti 50:llä, enkä oikein tiedä mitä se tarkoittaa. Oliko teksti noiden sivujen osalta todellakin niin surkeaa (no olihan se), että kumitus oli ainoa oikea vaihtoehto? Jos lähtisin nyt uudelle lukukierrokselle, niin katoaisiko jälleen uusi sivujen sarja? Eipä kirjaa enää paljoa jäljelle jäisikään, ketun matka olisi yhtä lyhyt kuin pinnani ostoskeskuksessa, askel ja valmista tuli.
Luin Aamulehdestä jutun Tamperelaisesta kirjailijasta Mikko Kamulasta, jolta odotetaan paljon. Kamulalta julkaistaan tammikuun aikana muhkea teos metsänhaltijoista, maahisista, noidista sekä elämästä keskiajalla, ja jatkoakin on jo tilattu koko kirjasarjan verran. Liityin kirjaston ennakkovarausjonoon numerolle 37.
Jostakin syystä odotan Kamulan kirjaa himokkaana kuin keväinen sonni, teos nimittäin kuulostaa juurikin sellaiselta mistä itse haaveilen kirjoittavani, mutta tiedän etten osaisi. Toivottavasti Kamulan jälki on vahvaa ja noitien keitokset väkeviä.
Nuhatauti on voitettu. Aika sen todennäköisesti paransi, yhdessä pakastepuolukoiden kanssa, tai ehkä vain niistin kaiken lopulta ulos.
Välillä aika tekee siis mukaviakin asioita, yleensä ei. Menin nukkumaan hyvillä mielin nuorena miehenä, pahaa aavistamatta, haaveenani makoisat unet kesän yllättävästä paluusta ja Miamin rantamaisemissa viehkeästi kiemurtelevista napatanssijoista. Kaikesta valmistautumisesta huolimatta unissa vallitsi ikuinen talvi, eikä pakkasessa kukaan kiemurra pehmeästi. Heräsin ärtyneenä ja mieli mytyssä.
Ärisin lapsille ja puhkuin pahaa mieltä ympärilleni ja ihmettelin, että mitähän minä nyt sellaista, säyseä ihminen. Nopeasti kuitenkin ymmärsin, että vaikka olin nukkunut yhden yön, olin vanhentunut kokonaisen vuoden. Eihän sellaista kiukustumatta kestä, olen nyt 39-vuotias.
Vuosia on sen verran, että vituttaa. Muut määkyvät synttärikahvien perään, mutta kestitse siinä sitten iloluonteista juhlaa odottavia vieraita, kun itse ei tiedä haluaisiko maistaa pullaa vai tukehtua siihen.
En muista missä vaiheessa ikäkriisi tarkalleen iski, se hetki kun syntymäpäivä ei ollutkaan enää ilostuksen aihe, vaan ainoastaan väistämätön julmuri, joka saapuu säännöllisesti kerran vuodessa. Ehkä se tapahtui siinä vaiheessa, kun syntymäpäivä ei enää tuonutkaan mitään uutta elämään.
Pääsen ikäni puolesta jo katsomaan mitä tahansa haluamaani elokuvaa, Alkosta saan ostaa vaikka sitä kaikkein väkevintä tulilientä ja minulla on lupa ohjastaa autoa.
Ovatko syntymäpäivälahjat tästä eteenpäin vain jotakin korkeampaan ikään sopivaa? Joskus muinoin paketista saattoi paljastua liput festareille, nykyäänkö kirjekuoressa on lahjakortti Coxaan? Jännittävät lahjapaketit vaihtuvat fiksuihin valintoihin, eihän sitä koskaan tiedä milloin lonkka luiskahtaa liiaksi vasemmalle ja tarvitaan varaosia. Muinaisten räväkänpunaisten lahjojen tilalle nousee turvakorkilla varustettu tuubi rauhoittavaa salvaa varpaiden väliin nousseen kärpässienenräikeän ihottuman hoitoon. Kovassa paketissa hölskyvät nastakengät, etten vain nuljahda itseäni ruttuun liian liukkaalle katukivetykselle.
Ehkä tarvittaisiin jotakin myös meille melkein nelikymppisille, jotakin mihin edelleen olisin alaikäinen, vain poikanen, joka yrittää astua oikeiden aikuisten puotiin. Tervalle tuoksuva tammiovi pysyisi visusti kiinni meiltä nuorukaisilta, eikä ovivahtina toimiva Kalevi anna armoa.
Mitähän siellä tapahtuu, mietin, ja päätän ujuttautua huijaamalla sisään. Jätän parran ajamatta kuukaudeksi ja kasvatan harmaan hiuskiekuran karkuun lähteneen hiusrajani reunamille. Verhoan itseni virttyneellä tweed-villalla ja imeskelen liivintaskun pohjalla karvottuneita Sisu-pastilleja.
Ovella puhun hämäykseksi vain vanhojen kieltä. Mainitsen sanat kansakoulu tai transistoriradio sekä kehaisen ovesta kurkistavan Annelin Sans egal-huulipunan tasaisuutta.
Muistelemme hetken yhdessä entisaikojen hankaluutta, kun kouluun piti hiihtää lauantainakin pellon yli ennen kuin suksiakaan oli keksitty ja kilometri vastasi kahta nykyistä. Sudet väijyivät kyntöuomissa pieniä kulkijoita, jotka vain yrittivät ehtiä laskennon tunnille, ettei opettaja innostuisi roimimaan laskutikulla kylmettyneille näpeille.
Ojennan hattu kourassa tuliaisiksi mukaan keräämäni tuohet, joista osaavissa, vaikkakin nivelreuman käpristämissä sormissa syntyy kauniit, vinokuteiset virsut.
Ehkä ne sitten luulisivat minun olevan jo nelikymppinen ja erehtyisivät päästämään minut sisälle. En voi kuvitellakaan mitä oven takaa löytäisin, mutta pakkohan sellainen ovi on olla. Jotakin uutta ja jännittävää ajan tylsistäneelle mielelle, joka pelkää nähneensä jo kaiken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti