Tylsyys

Kirjablogiksi tämä tuntuu taas muuttuvan, mutta pakkohan sitä on kehaista, kun jotain poikkeuksellista on löytänyt. Jonotin Minna Rytisalon Lempi-kirjaa niin pitkään, että unohdin koko asian, enkä lopulta kirja kädessäni edes muistanut mikä teos olikaan kyseessä.

Lempi on niitä kirjoja, jotka pyörivät mielessä pitkään. Rytisalolla sanoja riittää, ja ne tuntuvat osuvan aina kohdalleen, tylsiä sivuja ei ole yhtäkään. Hotakaisen etumatka on tähän saakka ollut ylivoimainen, mutta yhtäkkiä taakse ilmestyikin Rytisalo, jonka hamekangas kahistelee jo Karin kantapäitä.
Ei pitäisi vertailla itseään parempiinsa, mutta väkisin sorruin taas siihenkin ansaan. Ketun hapuilevat tallustelut tuntuvat kovin heiveröisiltä, eikä yritykseni vaikuta lainkaan kirjamaiselta. No, omituisen rohkeuspuuskan kourissa annan tekstini silti maanantaina uusille testaajille.

Äärimmäisen tylsä viikko takana. Päivät vaihtuivat uusiin, mutta jotenkin minä en siirtynyt mukana,vaan nuokuin vielä keskiviikossa, kun muut karkasivat jo perjantaihin ja ilakoivat alkavaa viikonloppua.
Olen yleensä täyttänyt hiljaiset päiväni kirjoittamisella, kulkenut eläinten matkassa, kuullut metsän. Nyt Ketun valmistuttua testilukuvaiheeseen, kirjoittamiseen tuli paussi, ja pääni sisäisen metsän viimein hiljentyessä huomasin, että ympärilläni ei tapahdu oikeasti mitään, ja minä olen siinä tylsyyden keskellä ihan hiljaa ja ääneti.

Uudessa hiljaisuudessani en yhtäkkiä osannut tarttua mihinkään oikeaan hommaan ja nuhjasin koko mitäänsanomattoman viikon.
Maanantai alkoi herätyskellon kilinällä, kun ulkona oli vielä pimeää, ja päättyi yhtä pimeään hetkeä myöhemmin. Ilmeisesti jossakin näiden kahden pimeyden välissä aurinkokin nousi, mutta hetki oli liian nopea hitaalle miehelle, jonka ajatus ei auringonvaloa löytänyt.
Tiistaina muistin tytön ratsastustunnin, joka oli siirretty maanantaihin. Jossakin vaiheessa päivää myös sateli lunta, jotenkin epävarmasti ja hitaasti, mutta lopulta sillä tavalla riittävästi, että mietin lumitöitä. Onneksi en aivan ehtinyt aloittaa, koska perjantaina pakkanen hiipui plussan puolelle ja vedestähän viemäröintijärjestelmät ja rännit selviävät jo ihan itse
Keskiviikkona ajattelin hakea postin, mutta torstaina päätin ettenpäs haekaan, turha hätiköinti tuskin muuttaa laskuja Akureiksi. Kerätään sitten sunnuntaina koko potti kerralla niin naapuritkin kadehtivat, että tuo onkin varmaan käynyt reissussa asti, kun postia on kertynyt vyöryvä sylillinen. Ehkä Kanarialla kävi tai ihan Tallinnassa markkinoilla, Thaimaassa asti tuskin kuitenkaan, kun edelleen on valkoinen naama ja tyhjät silmät.
Torstaina huomasin, että joulukinkku on lopussa, poro ei.
Perjantai oli pahin kaikista, kun tylsyydestä ja pimeistä päivistä syntynyt kasvoi lopulta masennukseksi ja asettui ohimoille.
Launtaiaamuna avasin vihdoin sälekaihtimet ja annoin valon täyttää silmäni.

Äänettömyydestä löytyi lopulta hyviäkin asioita. Sain mietittyä tulevaa, töitä, koulutusta, harrastuksia, uusia käsikirjoituksia. Muistin toisen projektini, jota yritin kirjoittaa Ketun kanssa yhtäaikaisesti, kunnes melko pian huomasin, ettei se ollut mahdollista.
Kakkosprojekti palasikin mieleeni nyt, kun Kettu on tauolla. Ystäväni kuitenkin huikkasi samoihin aikoihin eräästä mielenkiintoisesta ideasta uudeksi kirjan aiheeksi, ja olenkin jälleen itselleni kovin tutussa tilanteessa, kun en osaa päättää mitään.

Sulava ajattelu tarvitsee jäätä, joten sunnuntaina teemme retken mökille ja Näsijärven lumille. Ihmeitä ei talvisessa saaressa pysty touhuamaan, mutta yleensä takkamakkarat ja pilkkiminen ovat olleet toimiva yhdistelmä. Sulakoon masennus pakkaseen.
Kairaan jäähän reiän ja reikään tungen tämän typerän kaamosmasennuksen. Eivät kalat siitä välitä, eivät tunne tylsyyttä, eivätkä harmittele jääkerroksen paksuutta yläpuolellaan. Uivat vain eteenpäin kuin jähmeät puikot, silmät märkinä, suomut järjestyksessä, kunnes vasta kevät tuo valon.