torstai 6. lokakuuta 2016

Laulajien jäljillä

Päivä on kaunis, mutta tunnelma apea. Tyttö nukkui koko automatkan, ilmeisesti tulossa kipeäksi. Poika voi pahoin ja päätä särkee. Käännän auton rannassa ja pysäköin tutulle paikalle kapean hiekkatien sivuun, märälle ja mutaiselle nurmelle. Rengas sutii mudassa kuin jäällä, joten lähtiessä tarvitaan taas havuja renkaiden alle, kun Skoda saa lipsumaasta tehoja.
Rannan tuuheista puista on jäljellä vain luurangot, jotka nitisevät alastomina kylmässä itätuulessa. Takki olisi ollut mukava, mutta olen jo pakannut sen liian hyvin kymmenien muiden banaanilaatikoiden sekaan. Tuuli tunkeutuu hupparin vatsapuolelta sisään, kiertää kerran ympäri ja jatkaa hidastamatta selästä ulos muistuttaen, että turkittomien pitäisi osata pukeutua. Jästinä en voi nähdä ankeuttajia, mutta tunnen yhden piiloutuneen hupparini alle ja väristävän kylmästi selkärankani vieressä.

Vesi on taas matalalla, paitsi veneessä, joka on kuin mutapohjaan painunut amme harmaantuneen kaislikon reunassa. Tajuan jälleen, kuinka lyhyt kesä onkaan. Alle kaksi kuukautta sitten uimme tässä samassa paikassa ja niitimme villiksi kasvaneita kaisloja veneväylältä. Aurinko poltti hartiani punaisiksi ja saunan lämpö muistutti asiasta vielä viikonkin jälkeen. Nyt lapon veneestä pienen järven verran jääkylmää vettä ja sormet ovat kuin pakkaslokeroon unohtuneet nakit.
Muistan pakanneeni pipon ja hanskat takin kanssa samaan paikkaan. Jossakin kaupungissa on banaanilaatikko, jolla on kuuma.

Saari on hiljainen ja autio. Kävimme täällä viimeksi elokuussa, kun puissa oli lehdet ja linnut sanoivat tööt ja kluu. Kuukausi siitä taaksepäin oli hankala nukkua aamulla, kun jokaisella oksalla kuukutti joku ja lokit tuittuilivat toisilleen särkien riittävyydestä. Nyt lehdet ovat maassa, mutta kukaan ei puussa. Lokitkin siirsivät räpylänsä lämpimämpiin vesiin ja napsivat jo tokkoja jossakin päin Eurooppaa.
Toinen ankeuttaja luikahti saappaani sisään sauman halkeamasta ja riehakoi nyt pikkuvarpaani kanssa märässä sukassa. Toivottavasti se ei ole altis varvassienelle.

Lähdimme syysretkelle puolikuolleeseen saareen hautaamaan kokonaan kuollutta rottaa, mutta unohdimme itse juhlakalun kotiin. Sankari makaa takapihalla ruskeassa pahvilaatikossa, jossa on ilmeisesti säilytetty eläinlääkäriaseman tyhjiä ruiskuja. Vaimo kaivaa Napille kuopan valmiiksi Vilistäjän, Hopeanuolen, Turkinpippurin, Saippuan ja Pähkinän viereen. Uusintakäyntiä suunnitellaan heti seuraavaksi päiväksi.
Rotanmyrkyt saaressa ovat kuulema tepsineet. Tytön on kuitenkin vaikea hahmottaa villirottaa haitalliseksi, kun kesyt serkut ovat niin mukavia. Viholliset elävät ojissa ja maatuvat pirtin alle, ystävät kulkevat sylissä ja haudataan puun juurelle. Lopputulos on tietysti sama, mutta matka ratkaisee.

Inhoan näitä viimeisiä mökkikäyntejä, kun kaikki puretaan ja pakataan pois talvea varten. Laitetaan kesä pahvilaatikkoon ja unohdetaan puoleksi vuodeksi takapihalle. Luonto on liian hiljainen, joku on taittanut kaisloilta niskat. Aikaisemmin niin vireät aallot käyvät raskaasti, jähmeästi, eivätkä jaksa nousta enää saunakallion reunoille asti.
Pirttikin näyttää jotenkin väsyneeltä ja harmaalta. Puran trampoliinin ja muistelen niitä harvoja hellepäiviä, kun pihvi tirisi grillissä ja minä kalliolla, lämmöstä onnellinen ihmispötkö luonnonsuolessa.
Mädäntyneet lötkölehdet ovat täynnä sojokoipisia lukkeja, jotka varmasti purisivat jos vain pystyisivät, mutta tyytyvät nyt vain kohmeisina huojumaan ja tuijottamaan. Yksi vittuilee niin selvästi, että harjaan sen vattupuskan raatoon ja haaveilen palmupuista.

Syksyn ja tulevan talven kammo iskee näköjään tänä vuonna poikkeuksellisen lujaa ja aikaisin. En halua taas horrostaa kaamoksen lamauttavassa pimeydessä vain odottaen, että puolen vuoden päästä toivottavasti herään ja jään alta pilkistää maa. Viime talvi oli raskas ja sen lyhyet päivät liian pitkiä, enkä ole vielä valmis uuteen.

Vaimo grillaa kanaa sekä jotakin vihreää ja punaista, tiedossa on monivärinen ateria neljälle. Ajatus etelänreissusta jämähti mieleeni kuin silmät tissivakoon. Päätän laittaa illalla rivin Eurojackpottia, päävoitolla matkustaisi jo mukavasti. Rahalla lokiksi ja kerrasta niin pitkälle, että loska ei saa kiinni, kuura on kirosana ja vesi kiertää lavuaarissa väärään suuntaan.

Ensimmäisenä perillä etsin karkuutetun kesän, jota on jo nyt ikävä. Ei se kauaksi ole ennättänyt, muistan vielä miltä se tuntui. Survaisen varpaat rantahiekan lämpimään syliin, pään pelargoniin ja imaisen ahnaasti kuonollisen kukkaa.
Etsin hukassa olleet lokit ja laulajat, tintit ja tuitut ja kysyn: Muistatteko minut vielä, sieltä mökiltä? Kun te olitte puussa ja minä maassa ja kärpäset surrasivat siinä välissä, ja lokit huusivat pelkästä ilosta ja minä uin ja elin ja nautin kesästä kuin lapsi. Kun istuin saunan kuistilla ja katsoimme samaa järveä, jonka ilta oli muuttanut punaiseksi ja valo piti meidät elossa eikä yöllä ollut merkitystä. Muistatteko? Ei päästetä sitä enää karkuun, ollaan valossa, eikä mennä laatikkoon.



1 kommentti: