Palautetta

Siellä se nyt on levännyt kohta kolme viikkoa, Lempäälässä. Kilon motti paperia, sivujen marginaalit sinisenään korjausmerkinnöistä. Perinteinen ja sadistinen punakynä oli kuulema hukassa.
Sininenkin korjauskynä suttaa armotta, siskon kanssa käyty puhelinkeskustelu vahvistaa omat epäilykseni ja varoitukseni kirjan alusta: "Alku seilaa laadullisesti. Välillä teksti soljuu hyvinkin eteenpäin, mutta pian taas väkinäisen oloisesti. Lauserakenteet ovat liian yksipuolisia ja alkavat häiritsevän usein subjektilla".
En tiedä uskallanko hakea nipun takaisin kotiin, kun testikierros on ohi.

Tavoiteltuun ikäryhmään passelisti haarukoituva kummityttö oli omalla lukukierroksellaan armollisempi ja kommentit olivat rohkaisevia. Tekstiä kehuttiin hauskaksi ja muistaakseni jännäksi. Eräs kirjan hahmoista muodostui tytön suosikiksi ja saakin jatkossa isompaa roolia.

Tärkeintä minulle olikin tässä vaiheessa yleistuntuma, koska tuohon kilon paperinippuun mahtuu todellakin vain keskeneräinen ja korjaamaton puolikas kirjaa. Yritin kalastella kommenteista vihiä suuremmista asioista. Onko juoni yleensäkään riittävän kiinnostava, onko alun taaperrusta liikaa ja herääkö lukijassa innostus lukea pidemmälle?

Tällä hetkellä jatkoa syntyy hyvää vauhtia. Herään lasten kanssa samaan aikaan klo 7, kirjoittamaan pääsen pari tuntia myöhemmin. Viimeiset sanat irtoavat iltasella, jos talossa vain on riittävän hiljaista.
Löysin kaapista vanhat Peltorit, jotka aikanaan pitivät tehdasmelun siedettävänä. Nyt, vuosia myöhemmin, niiden vanha tehtävä saa jatkoa. Niiden sisäpuolella on metsä, ulkopuolella olohuone.

Herätyskello tuntuu usein jättävän tehtävänsä jotenkin vajaaksi, joten lopun saa hoitaa Sumatra Mandheling, joka kuulema paahdetaan käsityönä Kustavissa. Maanantaina kiihdytykseen riittää usein yksikin kupillinen, mutta loppuviikolla mukit suurenevat, Sumatran kahvipensaissa käy melkoinen ryske ja Kustavissa kädet käyvät.

En tiedä vielä kuinka pitkällä sisko on ja onko sinikynää käytetty yhtä runsaasti myös lopussa. Toivottavasti ei. Alun kritiikkiin osasin varautua, joten en lamaantunut täysin. Hieman kirosin, mutta siinä oli mukana myös ihan yleistä pärinää eikä kukaan kuullut.

Pelkäsin Magnersin maistuvan tiukan arvostelun jälkimainingeissa, mutta pakkaskylmetin lopulta vain yhden ja senkin juhlatunnelmissa. Yksi kummitytön kommenteista oli nimittäin parasta mitä minulle on vähään aikaan sanottu.
- No, millainen kirja mielestäsi oli? kysyin varovasti.
- Tosi kiva! Jouduin jättämään Soturikissat hetkeksi kokonaan.

Ilmeisesti olen oikeilla jäljillä. Ottakaa jo kynnet esiin, sotaisat kissat, kehräys ei auta. Kettu on tulossa!