Lopeta, neuvoi sisko, ja minä lopetin. En surkuttele syksyä etukäteen, aurinko tuntuu vielä iholla. Joka vuosi koulujen alkaessa vain käyn läpi tämän surkeiden tuntemusten likapyykin, joka onneksi nopeasti myös huuhtoutuu pois.
Ehkä tunne sai alkunsa muutama vuosi sitten, kun kolmen vuoden ajan hain turhaan töitä enkä lukuisista yrityksistä huolimatta kelvannut edes rappusiivoojan työpaikkahaastatteluun asti. Kesällä seuranani oli perhe, kunnes syksyllä jäin yksin ja katselin kaikessa hiljaisuudessa päivänvalon hiipuvan viikko viikolta.
Suru puseroon ja sappisaippuaa hihansuihin, sillä tämä syksy on erilainen. Onnistunut työnhakuprosessini oli lopulta niin nopea, etten vieläkään ymmärrä. Voin tietysti viskoa Viita-akatemiaa kävyillä, mutta samalla yksi jättimäinen huolenaihe on poissa, nimittäin rahahuolet. Ainakin hetkeksi, sillä aluksi tarjolla on vain määräaikaisia sopimuksia.
Tänään kävin terkkarilla. Työhöntulotarkastusta varten sain tietysti ohjeet olla syömättä ja kusematta, jotta tarvittavat näytteet saadaan luotettavasti imaistua erilaisiin säilytysratkaisuihin. Ongelmaksi vain meinasi muodostua virtsanäytteenoton viivästys, joka tietysti tuntui pinkeäntäydessä rakossa kipeänterhakkana aistimuksena.
Kaikeksi hauskuudeksi työterveyslääkäri päätti vielä ennen vessakäyntiä testata kuuloni. Uhkasin kyllä merkata korvakopin nahkasisustuksen omakseni tuoreella urealla jos en pian pääse oloani helpottamaan. Armoa ei ilmeisesti kuitenkaan lääkärimaailmassa tunneta, joten painelin testin läpi nopean rytmikkäästi.
Olen pienestä pitäen vierastanut noita äänieristettyjä koppeja, joissa aina alkaa yskittää, haukotuttaa tai muuten vain kuplia juurikin sillä hetkellä kun ei saisi. Sormi liipasimella tähtäsin tärykalvoni kohti päästäisen astmakohtauksesta syntyvää pihahdusta, joka vaivihkaa käväisi kuulokkeissa aina silloin kun minun ehdottomasti piti nielaista. Muistankin joskus kersana painaneeni nappia aina vähän myös varmuuden vuoksi, jotta saisin mahdollisimman hyvät korvatulokset.
Tulokseni oli onneksi odotetunlainen, olen hyvä kuuntelija.
Infraäänien jälkeen sain vihdoin hämmentävän tarkat ohjeet lorotukseen. Sain itse valita vetolaatikosta mieleiseni astian, valitsin silmämääräisesti isoimman. Ennen pisuaarin janoista kitaa piti vielä tyhjentää taskut sekä riisua vyö ja sormus. Siinä vaiheessa olin tietysti valmis luopumaan vaikka kokonaisesta lymfaattisesta järjestelmästä, joten heitin suosiolla rojut syrjään sandaaleita myöten ja siirryin vessan puolelle.
Sääntöjen mukaan vessassa ei saa olla yksin, joten ovi oli jätettävä auki. Vitsailin hätäisesti jotakin lääkärin mahdollisesta taipumuksesta tirkistelyyn. Ehkä huumorini refleksivasara iski kohteestaan ohi tai sitten tohtori oli jo asemissa saranan takana. Vastaukseksi sain nimittäin pelkkää syvää hiljaisuutta.
Sovittelin kuppia eteeni kusitanssin heiluttaessa jalkoja kuin raivotautisten lambadakurssilla ja yritin epätoivoisesti rytmittää näytemukin samaan nelitahtiin. Puoli kuppia vain on mahdottomuus kun kärsä on täynnä, joten labra sai hieman läikytysvaraa. Eipä lekuri siitä valittanut, vaan lirutti nesteen pienempiin putkiloihin ja kehui että vankka näyte. Ensimmäinen kerta, kun siitäkin kehutaan.
Huomenna sitten soppariin nimet. Vielä en tiedä aloitanko ilta- vai yövuorolla, mutta eipä sillä väliä. Hyvä tästä nimittäin tulee, oikein hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti