Ikuisellakin on elinkaari. Alku on kesäkuun ensimmäisinä päivinä, loppu tänään.
Lasten viimeaikainen painajainen on käymässä toteen, kun koulu alkaa huomenna. Tyttö totesikin, että kesä on sitten ohi. Lohdutin, että ei kesä vielä loppunut, loma vain päättyi. Lohdutin tai valehtelin, sama asia.
Muistan kyllä hyvin, tuon ikuiselta tuntuvan kesäloman. Kesäkuun alussa kaikki oli mahdollista, eikä tuolle kaikelle näkynyt loppua. Päiviä tuntui riittävän tuhlattavaksi asti ja jos mietti tulevaa, sielläkin oli vielä kesä. Ehkä lapsena katse on lyhyempi, eikä se millään yltänyt syksyyn saakka.
Aikuisena vain ihmettelen, kuinka lyhyt ikuisuus onkaan. Juurihan me odotimme kesän tuuheutta, valitsimme kokkopuut ja saunoimme keskiyön ohuessa valossa. Juttelimme läpi lyhyen hämärän, nukahdimme vasta uuden päivän noustessa.
Olen nähnyt syksyn, haistanut sen viilenneessä yössä. Yritin paeta sitä tuttuihin maisemiin ja kesäisiin rutiineihin. Mutta se löysi minut ja mato-onkeni, painautui öisenä kosteutena nurmelle ja tiivistyi raskaaksi sumuksi kaislikkoiseen lahteen.
Huomaamatta se tuli. Pimeyden turvin ja pilviseksi yöksi naamioituneena. Minun olisi pitänyt huomata se kynttilöistä, kuinka ilman niitä en nähnyt enää pelikorttejani, tai taskulamppujen tarpeesta, kun tuttu polku saunalle olikin pimeä. Minun olisi pitänyt huomata se hiljenneistä linnuista, puista jotka vain huojuivat hiljaisina, metsästä joka oli muuttunut mustaksi muuriksi.
Ensi viikko näyttää lämpötilojen suhteen hienolta. Jotenkin vain tuntuu, että jatkoajalla mennään. Yksikin väärästä suunnasta henkivä ilmojen virtaus niin jäämeri nostattaa kanan iholleni ja päättää tämän helteisen kesän, jonka helteet eivät koskaan tulleet.
Ilmeisesti katson kesää edelleen lapsen silmin, enkä suostu näkemään sen loppua. Ongelmana ei ole kuitenkaan lyhyt katse, päinvastoin näen liiankin pitkälle. Näen jo kaiken kuihtuvan, vihreiden lehtien kuivuvan keltaisiksi ja murtuvan pelkästä kosketuksesta. Näen itseni mököttämässä mustan illan viileydessä ja muistelemassa sitä muutamaa kuukautta joka joskus oli ikuisuus.
Jospa olenkin väärässä. En minä syksyä nähnyt, ei sitä voi tuulesta haistaa. Erehdyin, niin sen täytyy olla. Ei valo vielä ole väistymässä, linnutkin vain lepäävät. Se on vain loma joka loppui.
Ei kesä vielä tässä ollut, eihän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti