Kuolematon

Kuolematon on syntynyt. 

Viikko sitten löysin laululyriikkakilpailun. Sävellyksestä ei tarvinnut huolehtia, kisaan riittivät pelkät laulun muotoon taitetut sanat, joten päätin tarjota omiani. 

Kaamosmasennuksessani meinasin kuitenkin kompastua ennen ensimmäistä kertosäettä. Laulun aiheena oli nimittäin syksy, toiveikkuuden kautta ajateltuna. Mielestäni toiveikkuuden etsiminen pilkkopimeässä kuolemaa tekevien lehtipuiden tuskassa on yhtä mahdotonta kuin tyytyminen yhteen hapankorppuun, joten ensisilmäyksellä totesin kisan sopivan mielentilaani varsin kehnosti.

Päätin kuitenkin tarttua sohjoa sieraimista, sillä heikkolahjaisten on todettu pääsevän jopa pääministeriksi asti, ja sanojen asettaminen sujuvaan jatkumoon on yksi lempipuuhistani. Tavoitteena oli kokonaisen ja tunteita tukistelevan tarinan kertominen lyhyen laulun aikana, mutta en kyllä yhtään tiedä kuinka onnistuin. Lopputulos miellytti itseäni kovastikin, vaikka varsin alakuloinen viritelmä olikin aluksi omituinen sekoitus iskelmää, poppia ja vokaalitrancessa liotettua rappia. Kaikesta huolimatta löysin toiveikkuuden paikasta, josta viimeiseksi sitä osasin etsiä, nimesin luritukseni Kuolemattomaksi, ja jäin odottamaan loisteliasta uraa laululyriikan saralla. 

Päivittäin havahdun tunteeseen, että pitäisi lähteä töihin, vaikka työt päättyivät jo kuukausi sitten. Samalla taas oudosti häpeilen vastata työpaikkakyselyihin, että olen työtön, vaikka itse en taaskaan asiaan voinut vaikuttaa. 

Toivoa pikaisesta uudelleentyöllistymisestä piti yllä haastattelukutsu Ylöjärvellä sijaitsevaan tuotantolaitokseen, mutta paikka täytettiin juuri ennen kuin pääsin epäonnistumaan kättelyssä. Uutta matoa koukkuun, sanovat, mutta pelkään että maa narahtaa jäähän ennen kuin löydän taas oman lieroni.

Lapset ovat osan viikosta minun luonani, osan äidillään. Tyhjinä hetkinä aikaa olisi vaikka laakamatojen laskemiseen, mutta jotakin järkevääkin tekisi mieli puuhastella. Kotelosormisen ketteryydellä viritin siis takapihalleni lintulaudan, joka ruuhkasta pääteltynä tuntuisi olevan yksi Tasanteen suosituimpia nokankoputuspaikkoja. 

Tänäänkin valutin hukkaan kokonaisen tunnin kyttäämällä verhojeni rakosista pikkulintujen tuittuilevaa jengiä. Samalla äksyilin harakoille, jotka makiamaisesti varastavat kaiken löytämänsä, eivätkä edes nokka täynnä toisten siemeniä ymmärrä tekevänsä mitään väärin. Säkättävät vain ryöstön olevan lintulaudan kulttuuriin kuuluvaa lainaamista. 

Pienempien lintujen johtajaksi näyttäisi profiloituvan tanakaksi itsensä nauttinut pikkuvarpunen. Tämä siemensekoitussulttaani hallitsee muita täydellisellä tylyttämisellä, ja varaa koko aarteen seisomalla sen päällä hajareisin ja kirein silmin. 

Tiaisista hömöt ja talit ovat pakotettuja noukkimaan vain maahan pudonneita kuoria ja tähteitä, joita johtaja ei itselleen kelpuuta, tai jotka muuten vain ovat ylenpalttisen omistamisen tanssissa lennelleet. Ja näin pelkästään lintumaailmaa seuraamalla ymmärrän mistä Posti on hankkinut johtamisen toimintamallinsa. 

Lapset ja Smirre tulevat luokseni taas huomenna, tyhjyyteni on onneksi ohimenevää.