sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Jaarlit, vasallit ja tubettaja

”Suomessa tuetaan paskaa läppämusiikkia”, kiekaisi Isac Elliot ja marssi Keskustorin itsenäisyyspäiväjuhlan esiintymislavalle toivoen tuon samaisen tuen jatkuvan vielä hetken. 
No, kyllähän teinitytöt tukivat. Elliot nyppi pinseteillä itsensä ylä-ääniin ja ehdotti olevansa liikaa mussa kii. Olin torialueen toisessa päädyssä, mutta silti nopeasti samaa mieltä. 

Keskustorille oli kerääntynyt ennätysmäärä ihmisiä, ehkä jopa melkein yhtä paljon kuin alpakka-areenalle. Paukut vain olivat ihmeen pieniä, vaikka hienosti musiikin tahtiin välkkyivätkin. Ne suurimmat jäivät kuitenkin puuttumaan, ne jotka tuntuvat sisuskaluissa asti ja jotka aukeavat yllesi kuin monivärinen tuliverho kaamean jysähdyksen repimänä. Olisivat nyt ampuneet koko varaston kurkihirsiä myöten taivaalle ja valelleet alapilvet hillotulla butaanilla, sillä tämän suurempaa juhlan aihetta ei aivan hetkeen tule. 

Perinteiden mukaisesti katselimme myös, kuinka tärkeät ihmiset kerääntyvät saman katon alle ja sopuisasti yhteen jonoon.
Farkkuasu, nahkaa ja punainen liinavaate, jonka etumus oli kuin pursutettujen ruusukkeiden viljelyspalsta. Päälleastuttuja laahuksia, joiden laskokset keräävät varmasti jokaisen ruokajonossa pudonneen klementiinin ja koipireiden. Mielestäni vihreä sopii vain Kermitin ylle. 

Monia en tuntenut, vain muutaman urheilijan ja Jaana Pelkosen. Uunokin kättelyjonossa vilahti. Kävely näytti tekevän kipeää, eikä tukemassa ollut enää Sörsselssöniä tai Härski Hartikaista, ei Elisabethiä eikä appiukkoa. 
Niin vierivät vuodet ja kivut niveliin. Varma merkki omasta ikääntymisestään on myös se, kun huomaat, että jaarlien, vasallien ja erilaisten toiminnanjohtajien sekaan on ilmestynyt keltaiseksi värjätty kalju ja ruusukasveihin kuuluva Youtube-videoija. 

Kuluvalla viikolla näin auringon. Ei se lämmittänyt, mutta on siis kuitenkin todistetusti edelleen omalla paikallaan korkealla. 
Liian pitkään se on kuitenkin piileskellyt, eikä antanut mitään takuita uudesta ilmestymisestä, joten päätin lähteä itse sen perään, paikkaan, jossa loskaa ei tunneta eikä pimeys pääse pureutumaan ajatuksiin.

Miettinen, maaliskuu ja Miami. Uskomatonta, mutta totta. 















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti