torstai 6. huhtikuuta 2017

Suppalahna

Miksi edes lähdin? Ehkä se oli taas se jokavuotinen keväisen päivän nostattama vimma, joka sai minut luulemaan, että pystyn tähän? Viikonlopun kylpytakkikännien ja Beardon podcastin aikaansaama villi tunne jaloissa, jotka tulkitsivat kutisevan humalan haluksi juosta? Kimmoisa uni menneiltä vuosilta, kun valkoisiin Leviksiin sujautettu pakaristoni käänsi paritteluhaluisten naaraiden katseita? 
Ehkä kaikki nuo kolme sittenkin yhdessä. Syyllä ei kai lopulta ole väliä. Pääasia, että vihdoin olen taas tässä. Minä, Kauppi ja riittävän pitkä soittolista. 

Alku sujuu yllättävän hyvin. Hiekkainen metsäpolku kurvaa kohti Näsijärven rantaa. Syvemmällä metsässä raakkuu yksinäinen varis, loiva alamäki kannustaa lisäämään vauhtia. Huohotan jo muutaman mäennyppylän jälkeen, mutta niin hillitysti, että vastaantulijoiden kohdalla pystyn peittämään ähinän vaivattomasti. Tunnen itseni jälleen urheilijaksi, olinhan juuri Tapparan pelissäkin. 
Polku kiertelee ja kaartelee metsän reunassa. Olen laskeskellut taivaltaneeni jo useamman kilometrin, joten voin hyvillä mielin pysähtyä venyttelemään. Talvella kipeytynyt polvi on pysynyt toistaiseksi kasassa, mutta tekniikka pettää. Sports Tracker näyttää vain kolmasosaa kulkemastani matkasta. Ilmeisesti yhteys pätkii suurten kuusten katveessa ja laite kirjaa vain joka kolmannen kuljetun kilometrin.  

Muistelen Lehväslaihon kirjoista kaukopartiomiesten kävelyvinkkejä. Pitkä, pehmeä ja joustava askel, joka lähtee liikkeelle öljytystä lantiosta. En tiedä mistä omani lähtee, mutta kovin nopeasti se pääsee perille. Lantiosta puuttuu öljy, enkä usko aamupalaleivän Oivariinin olevan sopiva korvike.  
Askeleeni on liian lyhyt eikä vauhti kasva, vaikka kuinka töpötän. Olen kaikkea muuta kuin ihailemani varma-askelinen kaukopartiomies. Olen lähikauppamies, keikkuva kanki, joka saapuu jäykkänä, kolisee ja poistuu, Suffelisuinen pingviini parkatakissa. 

Näsijärven rannasta alkaa pitkä nousu, joka karistaa nopeasti turhat luuloni peruskunnon pysyvyydestä. Pääsen mäkeä ehkä kolmasosan, kunnes minun on pysähdyttävä. Kuulen takaa askeleita ja päätän jatkaa mäen ylös asti, olisihan noloa pysähtyä jo alkumäestä. 
Pääsen puoliväliin, kunnes saavun hapettomaan tilaan, harvinaiseen metsän ilmakuoppaan. Haukon ilmaa kuin hukkuva, enkä millään saa happea sisääni riittävästi. Ilma on täynnä havunneulasia, jotka pistelevät keuhkoissa. Jonkinlainen räyhähenki tunkee polttavaa hiilihankoa pohkeisiini, hukkaan suuntavaiston ja kiemurran kuin vauhkoontunut kampiakseli. 
Jotenkin pääsen lopulta mäen päälle. Oksettaa. Suuhun nousee polttavia vatsahappoja ja puolikas Weetabixi. Otan tukea puusta ja sumussa muistan syöneeni Weetabixeja viimeksi ala-asteikäisenä. Hengitys vinkuu ja pihisee, jokainen reikä naamassa vuotaa hallitsemattomasti. Onneksi perä ei vuoda, vaikka äänet ovat rumia. 
Tajunnan rajamailla möhkin kuin laukeamaisillaan oleva hirvi, mutta metsä kätkee minut. Takanani kulkeneet koiranulkoiluttajat katosivat onneksi pienemmille poluille. Varis nauraa ja kutsuu puullisen kavereitaan katsomaan, kun liian kireään huppariin puristettu pingviini tekee kuolemaa. 

Pettymys mäen päällä on kova, kun totuus iskee. Sports Tracker oli sittenkin oikeassa, olen taivaltanut vasta mitättömän lyhyen matkan. Enhän minä ole edes pingviini. Olen veturi vailla raiteita. Olen vompatti ilman vomia, vuotava patti metsän kyljessä. Karikkeeseen viskattu lahna, joka luuli voivansa uida hiekassa, kunnes happi loppui. Rapakuntoinen myhkyrä, joka jossakin vaiheessa lakkasi hoitamasta itseään, vajosi suppaan ja unohti itsensä. 

Jatkan lopulta lenkkini loppuun, oikoteitä käyttämällä. Tiedän sortuneeni aloittelijan virheeseen. Lähdin liikkeelle liian toiveikkaasti ja annoin alamäen huijata minut hurmokseen. Valitsin ensimmäiselle lenkille reittini miehelle, joka joskus oli.

Miksi siis lähdin? Ehkä vain kyllästyin olemaan kala, joka ei saa henkeä, suppalahna, joka väsyi makaamiseen. Kyllä minä tiesin tuon mäen tyrmäävän minut. Minun piti vain todella tuntea se, jotta näkisin taas itseni sellaisena kuin oikeasti nykyään olen. 
Enkä minä mitään ihmeitä odota, ei muutama lenkki mitään muuta. Omituista oli kuitenkin se, että tuon mäen päällä olin hetken enemmän kuin vain olemassa. Nousinhan kuitenkin vihdoin ylös ja yritin. 

  







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti