keskiviikko 8. elokuuta 2018

Ikuinen kaupunki

Ensimmäinen päivä oli kuolleiden. En tarkoita nyt väsyneiden matkaajien energiavarausta, sillä pakkasen puolelle ilmastoidussa huoneessa levätyn yön jälkeen virtapankit sirisivät täynnä vimmaa ja intoa.
Rooman lämpökattilassa viileä yö unohtui vikkelämmin kuin vaalilupaus. Vain muutama askel helteisillä kaduilla riitti, ja hiki kimmelsi kuin glitteri Vihreiden puheenjohtajan rintakarvoissa. 
Tosimies ei kuitenkaan kuumuutta tunne, ilmeisesti. Taksimiehillä oli nimittäin tapana pitää ikkunaa vain hieman raollaan, vaikka sisällä matkustajat tuoksuivat jo puolikypsälle. 
Täryytimme hämmästyttävän paksusti pukeutuneen suharin kyydissä pikkuruisia ja mukulakivipäällysteisiä kujia pitkin Via Appia Anticalle ja San Sebastianin katakombeille. Mielikuva pääkalloja notkuvista hyllyistä oli ehkä hieman liioiteltu, mutta kyllähän maan alla kulkevat ahtaat käytävät muinaisine hautapaikkoineen tekevät mannaa piukeaksi viritetylle mielikuvitukselle. 

Monelle Colosseum on Roomassa se pääkohde, niin myös meille. Ostimme opastetun vip-kierroksen ja saimme käyttää gladiaattoreiden sisäänkäyntiä. Käänsin siis selkäni kaupungille, ja yritin sulkea modernin elämän välkkeen hetkeksi aistimieni ulkopuolelle. 

Hitaat aivosolut tarvitsevat rauhalliset liikkeet, joten astelin mahdollisimman laiskasti sisään, ajatusten lekuttaessa villisti historian havisevilla siivillä. Lyhyen käytävän päässä näkyi valoa ja pieni osa katsomosta, johon aikoinaan mahdutettiin 60 000 ihmistä. Yhtäkkiä seisoinkin jo valossa areenan reunamilla. Katsomon ylärivi oli niin korkealla, että ihmiset erottuivat vain suttuisina hahmoina. Oppaan mukaan vieressämme olevat vaaleat, korkea-arvoisille vieraille tarkoitetut kivi-istuimet olivat alkuperäiset. Keisarin paikka oli tuossa, ristin kohdalla, vaikka harvoin mies oli itse paikalla. Vaarallinen ammatti pakotti pysymään turvallisesti omalla kulmasohvalla, kun päivittäin oli tarjolla puukkoa ja muita pistovälineitä. 
Tuolta laskettiin leijonat vapaaksi, tuolta norsut ja kirahvit, tuossa teloitettiin vankeja. Tietoa tuli korvanapeista liian vauhdikkaasti, sillä minä olin ajatuksissani edelleen vasta sisäänkäynnillä, ja yritin tavoittaa jotakin, joka tapahtui liki 2000 vuotta sitten.
Tilanteeni oli kuitenkin kovin erilainen alkuperäisiin kulkijoihin verrattuna, kun ainoa todellinen vaara itselläni oli sandaalihiertymät ja hikipisaroita kipeästi nielevät silmät. En siis päässyt ajatuksissani aivan niin kauas, enkä aivan niin tuhdisti kuin olisin toivonut.
Mielikuvitukseni on kyllä villiä tekoa, mutta ehkä aikajana vain on liian kiikkerä matkustamiseen. 

Pakollisten kohteiden lisäksi yksi päivä oli varattu vapaavalintaiseen toimintaan. Kiersimme keskustassa vesipullot taskuissa täydellistä jäätelöä etsien. Yritimme myös hieman shoppailla, mutta kallista oli. 
Kuuluisan italialaisen ruuan himossa testasimme kaikkea suuhun sopivaa. Vierailimme syrjäkujien kuppiloissa ja turistirysien sisäänheittosyöttölöissä. Yritimme kallista, halpaa, paikallisten suosimia, Trasteveren kuuluisia kulinaristikatuja. Maistoimme pihvejä, lihapullia, kikkareita, pizzoja, pastoja ja leipiä, kaikkea tahnasta tiiviiseen. Ruoka oli kuitenkin matkamme suurin pettymys, ja asia, jota edelleen hämmästelemme. 
Emme löytäneet herkullista ruokaa, vaikka kuinka suitamme täytimme. Kaikki maistui samalta, jos siltäkään. Annokset olivatkin yleensä täysin mauttomia. Ei suolaa, ei pippuria, ei yrtin hiventä, ei salaisia ainesosia, jotka taivuttaisivat kielen hekumalliseen kieppiin. 
Lukuisien pettymysten jälkeen oli todettava, että kyllä se makarooni on lopulta vain makaroonia, vaikka sille korean nimen antaisikin. 

Vatikaanin museoissa olisimme viihtyneet pidempäänkin, mutta aika loppui kesken. Roinaa oli nimittäin enemmän kuin peräkonttikirppiksellä, joten tutkimiseen olisi tarvittu päiviä. Muutaman tunnin jälkeen alkuinnostus hiipui nuutuvien jalkojen myötä, ja tarkempi tutkimisinto lopahti kuin Evelinan ääni taustanauhan tauottua. Lopulta riensimmekin vaasilta toiselle kuin sinkut pikatreffeillä.
Sikstuksen kappeliin ehdimme juuri ennen sulkemisaikaa. Kappeli oli täynnä naama kohti kattoa kulkevia ihmisiä, jotka miettivät uskaltaisiko kuvauskieltoa uhmata. Vartijat muistuttivat puoliääneen pälättäviä turisteja paikan pyhyydestä rääkymällä minuutin välein mikrofoniin: silence, silence! 

Rooma oli mainio sekoitus uutta ja hyvin vanhaa. Tuntuikin, että minne tahansa kävelimmekin, niin pian eteen ilmestyi muinainen temppeli, krypta tai jonkinlainen Mooseksen aikainen monumentti. 
Välillä meno oli kuin kotimaisella vapputorilla, jossa kuuluisimpien turistinähtävyyksien liepeillä häärivät yli-innokkaat krääsämyyjät puristelivat tööttöääniä lötköleluistaan ja ammuskelivat vilkkuvia kiitureita taivaalle. Afrikkalaiset taas kauppasivat puisia käsitöitä ja yrittivät murtaa kauppoja estävän jään kysymällä aina saman kysymyksen: are you from Africa, brother?

Kävelimme Ikuisessa kaupungissa neljä tiukkaa päivää ja imimme nähtävyyksiä, tarinoita, makaroonia, kulttuuria ja tietysti historiaa niin paljon kuin mieleen mahtui. Pintanaarmua syvemmälle emme tuossa ajassa ehtineet raaputtaa, mutta tavalliseen tottuneelle raapaisukin voi riittää loppuiäksi. 

Viimeisenä iltana kysyin lasten mietteitä, pakatut laukut tarkoittivat kaupunkiloman olevan ohi. Roomasta kuitenkin puuttui vehreys ja sen kivikovasta värikartasta sininen, joten hyvillä mielin olimme kaikki valmiita pehmoisemmille kävelyalustoille. Aamulla lentäisimme Sardiniaan. 

  


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti