Kill your darlings, neuvoi ilmeisesti Faulkner aikoinaan kirjoittajia. Itse törmäsin ohjenuoraan ensimmäistä kertaa vasta kuluvan viikon maanantaina, kun sain palautetta Ketusta rakkailta Kurulaisilta. Samoihin aikoihin ystäväni sai oman luku-urakkansa päätökseen, joten palautteen määrä tällä viikolla on ollut ilahduttavaa.
Suurin pelkoni palautetta odottaessa ei ollut korjausta tai uudelleenkirjoitusta vaativien sivujen määrä, vaan pikemmin kohdistus. Tiedän nimittäin melko hyvin itsekin kehnojen sivujen sijainnit. Muistan harjoitelleeni alussa, yrittäneeni liikaa keskellä ja kiirehtineeni lopussa. Onneksi seassa on paljon hyvääkin, kohtia joista itsekin pidän suuresti.
Pelkäsin eniten sitä, että itse laadukkaina pitämäni kohdat eivät sitä oikeasti olekaan. Silloin olisin ollut keltaisessa lirissä, enkä ole riittävän taitava tekemään tarvittavia muutoksia. Onneksi näin ei käynyt, ainakaan liian suuressa mittakaavassa.
Kill your darlings, siis. Vinkkihän on hyvä, kun siihen enemmän tutustuin ja huomasinkin langenneeni taas tähänkin kirjoittamisen ansaan, jonka muut tunsivat hyvinkin.
Nuo tapettavat kultaset ovat niitä lauseita, joiden työstämiseen olet käyttänyt kuukausia, repinyt niihin tunnetta sydänverestäsi, lukenut niitä liikuttuneina yhä uudelleen. Muistat useita sivuja ulkoa pelkästään noita rakkaita sanojasi muistelemalla etkä välitä, vaikka muut eivät niitä oikein ymmärtäisikään. Niin hienoja ne joka tapauksessa ovat, niiden täytyy olla, niiden täytyy jäädä.
No eipäs sitten täydykään. Uskalsin avata silmäni kohdille, jotka varmasti olin kirjoittanut silmät suljettuina suuressa tunnekuohussa ja huomasin, että eivät ne todella toimi lukijalle niin kuin minulle. Enkä minä itselleni kirjaa kirjoita.
Aloitin kullanmurujeni likvidoinnin kuitenkin pehmeästi. Kopsasin ne ensin toiseen paikkaan talteen, josta voisin niitä taas halutessani lukea, ja kirjoitin tyhjäksi muuttuneen kohdan uudelleen. Yllätyksekseni kohdasta tulikin huomattavasti parempi, jouheammin juonta kuljettava kokonaisuus. En nyt sentään kaikkea kerralla tuhonnut, ilmiselvät kohdat nyt näin alkuunsa.
Suurin ongelma on alku, joka takeltelee verkkaisuuden ja väkisinkin väännettyjen lauseiden kurimuksessa. Pelkkä muokkaus ei alulle riitä, se vain täytyy kirjoittaa uusiksi. Aloitin urakan eilen ja toistaiseksi luulen tekstin parantuneen.
Palautteissa mainittiin eläinten ja etäisyyksien vääriä mittasuhteita, liian mukahienoja lauseita, jotka eivät aukea. Sanojen tulvaa kohdissa, joissa vähempi olisi riittävästi, loppuratkaisun selvittelyä, tiivistystä, vähemmän selittelyä.
Kehuja taas tuli tarinankerronnasta, ainutlaatuisista eläinhahmoista, huumoristakin, jonka pelkään huvittavan vain itseäni. Mainittiinpa myös tarinan syvyys, joka ilmeisesti hieman yllättikin testilukijoitani.
Itselleni oli alusta asti tärkeää kirjoittaa tarina, jolla olisi jokin syvempikin merkitys. Se, että joku toinen löysi nuo asiat kaikkien sivujen seasta, sai ihokarvani iloiselle kippuralle.
Hyvinhän siinä sitten lopulta kävi. Toiset lukivat tarinani ja olen vielä hengissä. En jäänyt rypemään kritiikkiin, mutta en myöskään ylpeile liiaksi kehuista. Keskityn tärkeimpään, eli kovaan työhön tekstin kimpussa. Harvinaisen kypsää mielestäni, palkitsen itseni limonadilla.
Tuleviin viikkoihin tuskin mahtuu muuta kuin Kettua, mutta entäpä sen jälkeen? Olisiko raakileeni jo kypsynyt niin, että se olisi valmis ammattilaisten käsiin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti