Ruuhkasta rauhaan

Helsinki. Erilaisten ihmisten kohtaamispaikka, monikasvoinen kaupunki, urbaanin hälinän kehto, kaupunkilaisten olohuone. 

Sopivasti annosteltuna ehkä juurikin noin, mutta pysyvänä tilana Helsinki olisi minulle liikaa. Liekö sitten turistikausi ollut kuumimmillaan, mutta tässä olohuoneessa yhtä nojatuolia tuntui tavoittelevan ainakin satakunta muuta istahtajaa. 

Pääkaupunki imi rahapussini alimittaista sisältöä kuin nälässä pidetty Riley Reid. Vastineeksi loppuun höylätylle pankkikortilleni sain ylihintaista street foodia, jonka pääasiallinen mauste oli jalkapohja, 13 euron spritekossuja, jotka kokonsa puolesta sopivat paremmin Holgerssonille hanhikukon selkään sekä loppumattomassa ihmisvilinässä riekaleiksi tulitetut hermot. 

Taisin sopia Helsingin urbaaniin kihinään kuin kantikas pallomereen. 

Pieni laivamme ei tuonut ruuhkaan toivottua muutosta. Tanssilattian koko oli mallia tikkuaski, eikä askiin airot mahdu, vaikka minihameisiin puettaisiin. Muutama vessa keräsi jonoja tasaisesti koko kostean matkan ajan, eivätkä tappiinsa kellutetut juomien hinnat sopineet olemattomaan budjettiini. 

Kireäksi nirskuneet hermoni pehmenivät lopulta kaukana saaristossa, kun baarissa kilistellyt kaulaan asti tatuoitu drinkkitikku esitteli minut ystävälleen, Captain Morganille. 

Ruuhkasta rauhaan, mietin, kun heti maanantaina istuskelin jo mökkikalliolla. Ainoa jono näytti olevan lokeilla, jotka kaikki halusivat istua samalla pienellä karikolla Riihikarin naapurissa. Huutamalla ne siitä lopulta selvisivät, ihan ilman rommia.

Jo muutaman viikon ajan minua on vaivannut omituinen levottomuus, aivan kuin jotakin olisi tapahtumassa. Samalla luulen, että minun pitäisi tehdä jotakin, mutta en oikein tiedä mitä se olisi. 

Sama tunne jatkuu öisin unina, joita en koskaan näe loppuun asti. 

Seison vapputorilla. Kaupunki tulvii ympärilläni kuin nopeutettuna, valot kieppuvat ja kiirehtivät kirkkaina viivoina eteenpäin. 

Näen edessäni pitkähiuksisen tytön, joka hymyilee sanaakaan sanomatta, naurahtaa juoksevalle maailmalle ja odottaa minua. Tyttö on kerännyt Tampereen jokaisen kaasupallon yhteen nippuun, nyökkää kevyesti ja ojentaa nippua minulle, mutta narut ovat sekaisin kuin Pikku Kakkosen tekstitykset. 

Pallojen joukossa on yksi erityinen. Tiedän, että se on minun, mutta ei vielä. Tyttö hymyilee, hiuksissa on kultaa, enkä minä löydä oikeita naruja.