Makujen kesä

Sataa tuhatta ja sataa. Tätä se Petri Nygård siis tarkoitti, kun viitisen vuotta sitten änkeytyi radiooni, piiloutui lupaa kysymättä kaiuttimiini ja pyysi märkää, lauluäänellä, joka kuulosti kuin viattomaan kiliin olisi asennettu kavioita. Onkohan Petri nyt tyytyväinen?  

Olen oppinut suhtautumaan sääennustuksiin terveellä epäluottamuksella, varsinkin sellaisiin, jotka lupaavat jotakin todella mahtavaa. Olenkin huomannut, että puolet kun ottaa pois luvatuista lämpöasteista ja muuttaa poudan pisaroiksi niin ollaan jo lähellä oikeaa. 

Viikko sitten puhuttiin jopa kolmenkympin helteistä. No, tällä hetkellä lämpömittari sojottaa aika tarkalleen viidessätoista asteessa ja Petrin pyynnöstä sataa lisää märkää. Samanmoista on luvassa sen verran, että mökkireissumme on peruttu. 

Minä en ennustuksiin enää siis usko. Otan mallia Amerikan puuhkatukkaisesta johtajasta ja twiittaan niille kintaalla. 

Sateella voi sotia sohvalla ja sehän sopi pojalle kuin kokardi koppalakkiin. Jäimme muutamaksi tunniksi kahden, kun perheen naiset talloivat Avoimet puutarhat-päivän kunniaksi toisten piharatamoita ja viritimme ruutuun Call of Dutyn monipelin. Pizza Place Annala hoiti tarjoilupuolen ja ripotteli juuston sekaan tupla-annokset tulisia jalapenoja, jotka sitten tänään aiheuttavat kuumia hankaluuksia jälkipoltossa. 

Tälläkin hetkellä saan osakseni malttamattomia katseita. Ulkona sataa, poika odottaa sohvapeiton alla omassa tuoksupussissaan ja minä nakutan Claw:n sijaan vain näppäimistöä. 

Viime kesänä aloitimme Makujen kesän. Siinä tarkoituksena oli testata mahdollisimman montaa erilaista ja erityyppistä ravintolaa ja äänestää lopulta kaikkien joukosta omat suosikkinsa. 

Hikoilin Nanda Devin tulisille kastikkeille niin, että keittokulhon pinta tuntui vain nousevan. Ihmettelin Wanhan Tapin suosiota varsin perinteisen burgerin äärellä ja testasin lopulta jopa sushia. 

Kummallinen tämä raa’an kalan ja merilevän käärömäinen liitto. Asettelin palasia kielelleni, jonka luontainen reaktio oli pullautella niitä takaisin kypsymään. Maku ei todellakaan ollut luvatun kaltainen mässäilyn himot laukaiseva oraalinen ilosanoma, vaan hyvinkin odotettu tahmea pettymys. Aivan kuin olisin uinut leuka auki matalassa rantavedessä ja maiskutellut seisovan veden buffetissa kaikkea vastaan kelluvaa, vesiheinään kiedottuna. 

Tänä vuonna ei Makujen kesää enää ole, totesimme harrastuksemme liian kalliiksi. Suosikit kyllä löytyivät jo viime kesän otannallakin, joten palasin nöyränä Kirkkokadulle, pyhättöön nimeltään Punjab. 

Olin juuri aloittanut oman annokseni haarukoimisen, kun palvelutiskille liimautui vanhempi rouvashenkilö. Muori kulki nokka maustetiskin lasipinnassa edestakaisin, kunnes palasi lähtöruutuun. 

- Olisiko teillä jotakin gluteenitonta? rouva kysäisi.

                                                              

Vain välttävällä suomenkielellä varustettu vartaanhalaaja seisahtui kuin lusikka murekkeeseen ja vilkutti kansainvälisin käsimerkein apuja kyökin puolelta. Rouva toisti kysymyksensä paremmin suomea hallitsevalle suttunutulle, joka sotkusta päätellen oli juuri ollut hämmentämässä uutta saavillista pippurikastiketta. 

Kastikemestari ymmärsi lopulta rouvan kysymyksen, lastasi innoissaan puolen kilon kokoisen liha-annoksen lautaselle, peitteli kasan kypsää nautaa salaatilla ja jäi tyytyväisenä odottamaan rouvan hyväksyntää. 

Matami tarkasti annoksen silmät pitkinä, pyöritteli hetken kukkamekon verhoamia lanteitaan ja tokaisi:

- Mutta kun minä olen kasvissyöjä.

Miehet vaihtoivat nopeasti lauseita kielellä, jota en ymmärtänyt, mutta ärtynyt äänensävy lienee kaikissa kielissä samanlainen. 

Muori oli siis kaikista Tampereen keskustan ruokaravintoloista kahistellut paikkaan, jossa annokset koostuvat lihan, pitaleivän, salaatin ja erilaisten kastikkeiden hurmaavasta sekamelskasta, mutta pystyi syömään vain salaattia. Mieli teki vinkata rouvalle läheisestä Sokoksesta tai Kauppahallista, mutta näytelmä jatkui ennen kuin ehdin suutani avata.  

Olin jo onnellisesti oman annokseni loppuröyhtäisyvaiheessa, kun rouvan ja kolmen kebab-miehen aivoriihi sai yhtälönsä ratkaistua. Muori tilasi kaalisalaatin ranskalaisilla. Michelin-tähden arvoinen kulinaarinen taideteos kasattiin lautaselle, kylkeen aseteltiin vielä valkoinen kertakäyttöhaarukka sekä naamapaperi. 

- Saisinko minä sen mukaan? rouva kysäisi ja yhteisvoimin luomus saateltiin ruokarasiaan sellaisella hartaudella, että tietämätön olisi saattanut luulla kyseessä olevan arvokaskin siunaustilaisuus. 

Lopulta kun aarre oli paketoitu ja ranskalaiset varmasti jäähtyneet salaatin seassa sopivan vetisiksi, muori suuntasi ovelle, palasi vielä kerran pyytämään juotavaa ja katosi sitten tyytyväisenä omaan makujen kesäänsä, sateen ropistessa aarrearkun kannella.