Pojan syntymäpäiviä juhlittiin iloisin mielin ja kahvitahrat rinnuksilla. Ensimmäistä kertaa kukaan ei keksinyt kiinteitä lahjoja, vaan kovat paketit vaihtuivat litteisiin kirjekuoriin. Kaikki on kai jo hankittu. Legot, liidut ja liikkuvat koneet ovat muuttuneet seteleiksi.
Mikähän kumma siinä on, että perussiivo ei tietenkään riitä silloin kun juhlien alkuun on kolme tuntia ja tunnelma naheutuu viisarien nytkähdellessä? Jostakin syystä koko talo on ruopattava sileäksi pihamaata ja peräkonttia myöten, vaihdettava paakkuuntunut kukkamulta ja eroteltava kattilat kasareista.
Kiireen keskelläkin on olennaista kaivautua laatikoihin, joihin on kurkisteltu viimeksi jouluna ja etsittävä se kadonnut luokkakuva. Vuosien ajan paristoja, kuulakärkikyniä, klemmareita ja muuta arjen murenaa ahminut olohuoneen sekatavaralaatikko on vihdoinkin saatettava kuriin ja järjestykseen ja mikäs sen parempi hetki kuin se huonoin. Tunti vieraiden saapumiseen, sokeri on lopussa, mutta onhan meillä sittenkin täällä sinitarraa.
Olen löysien vaatteiden fani, sukaton pahka kalsareissa, jonka suosikkipaidassa on lyhyet hihat ja likatahroilla omat tarinansa. Kravattia en enää suostu hengitysputkeeni sitomaan, mutta silti kauluspaitakin ahdistaa, sukassa muhii kuumuus ja päässä väsy.
Vatsalaukussa mulisee kahdeksan kuppia kahvia sekä liika-annos leivonnaisia ja pelkään, että huolettomasti sekaan heitetty Sprite muuttaa mulinan lopulta kuplaksi ja estelyistäni huolimatta löytää reitin ulos juhlavieraiden keskelle.
Lopulta viimeisen auton lähdettyä pihastamme olo on kuin aktiivimatkan jäljiltä. Heitän housut nurkkaan nopeammin kuin hellettä huokaillut naturisti ja asettelen selän sohvan myötäiseksi. Mukavia nämä juhlat. Muistuttavat minua kuinka leppoisasti elo käy ilmankin.
Juhlastressin kurimuksessa tuli valitettua taas vähän kaikesta. Huolestuttavaa, sillä joskus kauan sitten ajattelin, että vain vanhat valittavat, kun iän myötä hermostoon kertynyt karsta runnoo mielestä rentouden ja kuluttaa silkin synapseista.
En minä vielä vanha ole enkä letkeyttäni menettänyt. Silti murisin lapsilleni ravintolassa aterioivan miehen päähän jääneestä hatusta, valitin käsipyyhkeeni pienuudesta ja purnasin jugurttitölkin suulle jätetystä valumasta.
Lieneekö vanheneva ihminen ainoa otus, jonka paikat löystyvät, kun aivokuoren jakohihna vain kiristyy? Ei ole nimittäin kiekkokala moksiskaan, vaikka olisin viikannut lakanan löysillä taitoksilla, käyttänyt kaappikuivaa toppatakeille. Elää vain niin kuin eilenkin, kelluu pehmeästi kuin pilven päällä ja keskittyy olennaiseen.
En ole kuullut eläinten valittavan, vaikka tiskirätti olisi mykkyrään pyöräytetty, märkänä tiruisi hanan kyljessä. Haiseehan se, mutta niin haisee moni muukin asia tässä elämässä, eikä näätä sellaista pahalla katso. Sillä on kotina metsä ja huolet ihan omanlaisensa. Ei se silti pennuilleen kiristele että älä siellä nurmessa konttaa kun vihreä jää polviin pysyvästi.
Ilmeisen huomaamatta olen tilanteeseen ajautunut, enkä vielä ole varma onko kyseessä normaali ikääntymisen aikaansaama äksyyntyminen vai ainoastaan stressaavan arjen sivutuote, josta me aikuiset kärsimme. Lääkkeen kyllä tiedän. Poika nimittäin joskus sanoi, että isi on mökillä jotenkin rennompi.
On siis lähdettävä mökille ja annettava pirtin pehmentää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti