Arveluttaa. Seuraamani kalpea hahmo on jo kallioita reunustavien puiden takana ja laskeutuu kohti kylmää. Kuulen edestäni kevyen kiljahduksen, jonka tuulen humina vaimentaa. Pian minun pitäisi seurata perässä.
Vielä hetki sitten selkälihoihini imeytetyn kuumuuden määrä tuntui turvalliselta ja riittävän vaikka napaseutumatkalle nakusiltaan, mutta vain kahdeksan askeleen jälkeen seison itätuulessa kuin paikoilleen jäähtynyt tötterö. Tiedän, että minua odotetaan malttamattomana metallisten tikkaiden alapäässä.
Neljä askelmaa alas riittää jäädyttämään paikat haaroväliin saakka. Huohotan hallitsemattomasti kun kylmyys ympäröi kalleudet. Pohjaa myöten lähestyy nopeasti kelmeä hahmo, joka saavuttaa minut muutamalla napakalla potkulla, tarttuu minua nilkoista ja pyrskähtää pinnalle.
- Ui isi, ui!
Isi ui käskystä. Ensin pitää mennä syvälle ja katsoa aivan kaikkea, kun välillä tytär kelluu kuin ongenkoho, sukeltaa sitten ketterästi vesikasvin luo ja solmii riekaleen vihreää rannekoruksi. Tärkeintä on, että isi katsoo ja kaikki katsottava pitää ilmoittaa hirvittävällä huudolla.
Katso kun teen kuperkeikan! Katso kuinka seison käsilläni! Näetkö kuinka osaan? Ja minähän näen.
Minä katson ja kehun ja ihmettelen, kuinka korkealle voi ihmisen poikanen mutaisesta pohjasta ponnistaa. Suljen pyynnöstä hetkeksi silmäni ja arvuuttelen mistä kohtaa sukeltaja ilmestyy seuraavan kerran. Älä ui kohti syvää. Osaat jo paljon, mutta jalkasi ovat vielä kovin lyhyet syviin vesiin.
Miten suuri on järvi ja tyttöni sen mustassa sylissä pieni.
En kuulu simppujen lahkoon enkä kilohailiksi halua, joten kylmä kangistaa minut nopeasti. Pian on pakko sammakoida kohti rappusia ja saunaa. Sammakkopotkujen laajat liikeradat sallivat kylmän veden solahtaa vielä viimeiseen lämpimänä pysyneeseen pyrstöni soppeen. Naurahdan, kun Näsijärven viileä suudelma pääsee kohteeseensa.
Minun pitäisi kirjoittaa jotakin Viita-akatemian tekstinäytteeksi, mutta yhtäkkiä en kelpuuta mitään aikaansaamaani. Macbookin näyttö on valkoinen ja tyhjä kuin talvinen aamu joka ei tuo mitään tullessaan. Ja näitä aamuja tuntuu riittävän.
Kuinka hyvä pitäisi olla? Mistä aiheesta kirjoittaisin? Yritänkö pyöräyttää vitsin vai ryömittää riimejä? Jolkautanko ketun pääsykoeliuskoille, valitsen sen sivuilta parhaat palat?
Vertaan taas itseäni mestareihin ja huomaan, että latteita ovat yritykseni. Pahaisia kumpareita vuorten varjossa. Toisinaan taas sorrun yliyrittämiseen ja väännän lauseita kauniiseen muotoon vaikka väkisin. Lopputuloksesta tulee mieleen tuore kasa lämmintä lehmänpaskaa, johon joku on asetellut rusetin.
Ehkä on turha yrittää kirjoittaa hienommin kuin osaa. Jospa vain mäjäytän raadille touhukkaan mininovellin kontiaisista, tungen sekaan muutaman typerän eläimellisen vertauskuvan tai huvittavan kuvauksen kaloista ja lopetan tyylillä lapselliseen vitsiin jostakin julkisuuden hahmosta. Ei sillä tekstillä sisään pääsisi, mutta tällä hetkellä tuntuu, etten muuhunkaan kykene.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti