Älä tunge nenääsi rypäleitä. Älä leiki tulitikuilla. Älä sormeile murisevan koiran suupieliä. Jos kiskaiset vastaiskun ahvenelle liian voimakkaasti, saat saaliiksesi vain huulisarjan. Tappara on parempi. Älä syö sitä, se on isin.
Olen opettanut pojalle paljon, mutta en suinkaan riittävästi. Opetusten teema vain on hieman muuttunut iän karttuessa, kun poika on kasvanut pottaikäisestä puolivalmiiksi.
Jotain on onneksi jäänyt mieleenkin. Kypärä pysyy päässä polkiessa, happea vedetään vasta veden pinnalla, ei se nykimällä pysyvästi pitene. Suureksi ilokseni en ole nähnyt pojan tunkevan mitään sieraimiinsa nyt useaan kuukauteen. Itselläni ennätys on kolme viikkoa.
Huomenna poika täyttää 16 ja tietää jo kaiken. Ainakin omasta mielestään. Mitään ei saisi neuvoa, mutta välillä tuntuu, että kaikki pitäisi neuvoa. Ole siinä sitten hiljaa, kun toinen paistaa kananmunaa kylmällä hellanlevyllä ja ihmettelee miksi muna ei tirise.
Itse olin tuossa iässä hieman eksyksissä, kun toisaalta halusin olla sitä, mutta kuitenkin tätä. Parta yritti kasvaa, mutta ei löytänyt tilaa finneiltä, joten läpi pääsi vain harvakarvainen viiksistö. Sulkapalloharrastuksen ansiosta pohkeeni sentään lujittuivat ja ponnarini olikin kulmakunnan kimmoisin, mutta jostakin syystä korkeat hypyt eivät tehneet tyttöihin vaikutusta.
Tytöt olivatkin tietysti se suurin mysteeri. Liian kilttinä ja ujona vain ihmettelin miksi minä olen yksin, kun koulun tunnetuimmat ja törkeimmät pelimiehet saivat jo katsomisen sijaan koskea.
Onneksi isällä oli leffakanavat, jotka näyttivät aina öisin sopivaa oppimateriaalia asiasta kiinnostuneelle teinille. Todellisuus ei vain koskaan vastannut noissa hikisissä teoriaopinnoissa hankittua kovaa viisautta. Tiesin kyllä periaatteessa mitä tehdä, tai ainakin mitä haluaisin tehdä. Koulun pihalla keinahdelleet mekkostelijat eivät vain olleet yhtä innokkaita kuin nauttimieni elokuvien sallivalanteiset himottaret.
Aivoni toimivat oudolla tavalla. Ne ovat sulkeneet ulkopuolelle suurimman osan siitä tiedosta, minkä opetettiin olevan tärkeää, ja juuri sen, mikä minun pitäisi nyt aikuisena tietää ja opettaa eteenpäin.
En muista matematiikan kaavoja, en jokien nimiä tai järjestystä. Mieleeni ei kaikesta kertauksesta tai edes mielenvikaisen opettajan huudosta huolimatta juurtunut ruotsin kielioppi eivätkä Pähkinäsaaren rauhan lisäksi muut olennaiset vuosiluvut maamme historiasta. Muistan kuitenkin elävästi, kuinka juuri ennen kesälomaa saimme viettää oppitunnin ulkona. Istuskelimme tunnin päätteeksi Clasun kivirappusilla, kun yhtäkkiä Hanna nojautui minua vasten. Eihän se paljolta muille näyttänyt, tuskin se Hannallekaan sen enempää merkitsi, mutta sillä hetkellä unohdin kuinka hengittää. Kaikki ne turhaan katsotut opetusvideot eivät auttaneetkaan, eivätkä tosipaikan tullen neuvoneet kuinka tuollaisessa tilanteessa oikeasti menetellään, kun toinen tulee lähelle ja sydän värisee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti